Vuosipäivä: 302 vuotta sitten käyty Kostianvirran taistelu ajoi pälkäneläiset pakoon kodeistaan

Kun miehittäjä vei Suomesta palan kerrallaan

Kostianvirran taistelu kiinnostaa kaikkialla Suomessa. Suomen valloitusta ja isonvihan etenemistä kuvaava karttapiirros on peräisin esitelmästä, jonka sotahistorian harrastaja-tutkija Aimo Lindfors on pitänyt Kouvolan Sotilashistoriallisen Seuran kokouksessa helmikuussa 2013. Kuvan muokkaus Sydän-Hämeen Lehti.

Kostianvirran taistelu kiinnostaa kaikkialla Suomessa. Suomen valloitusta ja isonvihan etenemistä kuvaava karttapiirros on peräisin esitelmästä, jonka sotahistorian harrastaja-tutkija Aimo Lindfors on pitänyt Kouvolan Sotilashistoriallisen Seuran kokouksessa helmikuussa 2013. Kuvan muokkaus Sydän-Hämeen Lehti.

Tasan 302 vuotta sitten pälkäneläiset jakoivat tämän päivän syyrialaisten kohtalon, kun yksi suuren Pohjan sodan Ruotsille tappiollisista ratkaisutaisteluista oli juuri päättynyt Kostianvirralla. Heidän ympäriltään oli hajonnut kaikki, minkä varassa normaali elämä oli pysynyt koossa: toimeentulon lähteet, rakennukset, kulkutiet. Tärkein yhteisöä koossapitävä voima eli seurakunta oli hajallaan, ihmisille ei ollut suojelijaa eikä turvapaikkaa.

Kansan silmissä kaikki näytti luultavasti tykkänään sattumanvaraiselta – yhden koti oli säilynyt, toisen hajonnut sälöiksi tai palanut tuhkaksi, joltain oli tapettu lapsi, toiselta isä tai äiti, kolmannelta varastettu lehmä tai hevonen.

Käsittämättömät voimat irti

Taisteluja kävivät ammattiarmeijat. Siviileillä ei ollut käytännön sodankäynnin kanssa mitään tekemistä, paitsi että heidän ruokavarastonsa tyhjennettiin ensin oman maan joukkojen ja sitten valloittajan toimesta.

Satunnaisia henkilöitä saatettiin ottaa mukaan satunnaisiin tehtäviin, mutta sen kummempaa mahdollisuutta oman alueensa puolustamiseen pälkäneläisillä ei ollut. Heille jäi vain jälleenrakentaminen ja miehittäjän joukkojen ruokkiminen. Mutta ensin oli suojauduttava, jotta jälleenrakentajia ylipäätään jäisi jäljelle.

Venäjä miehitti Suomen niemimaan pala palalta vuodesta 1710 alkaen, ja uusien alueiden valtaus jatkui vuoteen 1717 asti.  Miehityskausi, isoviha, alkoi eri puolilla maata eri aikoihin.

Kotikylillä riehuivat käsittämättömät ja hallitsemattomat voimat, joita ei voinut julistaa sotaa eikä koota armeijaa, koska valta oli tuntemattomissa käsissä. Asioista päätettiin ruotsiksi, venäjäksi tai ranskaksi Euroopan metropoleissa kaukana siitä todellisuudesta, missä tavallinen kansa eli.

Varsinaisten sotatoimien lisäksi seurasi lieveilmiöitä – pahoinpitelyjä, raiskauksia, tappoja ja ryöstöjä, jotka tapahtuivat ennakoimatta ja järjettömästi.

Akuutissa tilanteessa jäi usein jäljelle vain yksi tapa säilyttää henkensä: lähteä pakoon.

 

Pakolaisleiriin vain ulkomaille?

Kostia äiti

Äiti ja lapsi 1700-luvulta. Akvarelli Pirjo Kukkonen

1700-luvulla ei ollut itsemurhapommittajia tai raketti-iskuja pelottamassa ihmisiä pakosalle.

Varustuksia kaivettiin ja rakennettiin viikkojen ajan, joten ihmisillä oli aikaa nähdä, että taistelu oli odotettavissa, ja reagoida sen mukaan. Sen sijaan tavallisen kansan tietämys suurvaltapolitiikasta ja sodan raadollisuudesta oli toisella tasolla kuin nykyään.

Professori Aulis Aarnio kuvaa Kostianvirran taistelusta kertovassa Kostian pappi -romaanissaan oivaltavasti kansan ymmärrystä.

Kun jo tiedetään, että kotoa pitää paeta, Maria Jaakontytär, pappilan paimenen vaimo ryhtyy vielä keittämään velliä lapsille ja sallii keskenkasvuisen tyttärensä lähteä yksin puiden hakuun alueelle, joka vilisee kahden armeijan sotilaita ja muuta tuntematonta väkeä. Kuolema väijyy kirjaimellisesti kotinurkilla, mutta Maria ei ymmärrä vaaraa. Hänen aikaisemmassa kokemuspiirissään ei ole mitään, mikä voisi ohjata siihen. Tyttö jää sille tielleen, ja perheen polkeutuminen sodan jalkoihin alkaa.

Aarnion kuvaamien kaltaisilla vähäväkisillä ei ollut muuta turvapaikkaa, kuin lähialueen pakolaisleirit, joita nimitettiin Suomessa piilopirteiksi.

Varakkaammat ja koulutetummat olivat huomattavasti paremmassa asemassa. Rintamalinjan lähestyessä monet heistä osasivat paeta miehittämättömään osaan maata, missä saattoi tehdä jotakin tilanteen hyväksi – edes tallettaa palasia, joiden avulla hävitettyjen ja menetettyjen alueiden infrastruktuuri voitaisiin kenties rakentaa uudelleen, jos vainolaisesta joskus päästäisiin eroon.

Sellaisia olivat muun muassa kirkonkirjat ja muu asiakirja-aineisto, rahat ja arvoesineet sekä tietyt taidot ja tekniikat. Esimerkiksi kirjapainoja evakuoitiin Ruotsiin, mikä johti sittemmin kirjapulaan ja Pälkäneen puuaapisen syntyyn.

Yksin ei ollut toivoa

Rikkaatkin pakolaiset tarvitsivat suojaa ja ruokaa. Talvi oli tulossa ja harvalla oli omia paikkoja, minne mennä. Ruotsissa ja miehittämättömillä alueilla pohjoisessa ja Pohjanmaalla pappilat avasivat oviaan pappien perheille, kartanot kartanonherroille, rikkaat talonpojat toisille kaltaisilleen.

Metsien suojiin sivukylille paenneet saivat sillä välin kamppailla keskenään nälkää, kylmää ja tauteja vastaan, yrittää pitää karjaa hengissä ja viljansiementä varastossa ja yhdistää niitä voimanrippeitä, mitä kenellekin oli jäänyt.

He hakivat turvaa toisistaan; tarinat kertovat kokonaisten kyläkuntien yhteisistä leivänleipojaisista ja kallioiden kätköön kyhätyistä väliaikaisista kirkoista. Yksin ei ollut senkään vertaa selviytymisen mahdollisuuksia kuin toisten kanssa.

Ei ole ihme, jos Suomen itsenäisyyden siemenet kylvettiin jo Kostianvirran taistelun kurimuksessa. Silloin alettiin hiljalleen tajuta, että suurvaltojen kourissa maa on vain pelikortti, jota siirrellään kädestä käteen. Mutta itsenäisyyden toteutumiseen tarvittiin vielä runsaat 200 vuotta aikaa, monta sotaa, monta epätoivoista pakomatkaa ja monta auttavaa kättä.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?