Vanhimpien suomalaisten asumis­- ja hoitojärjestelmä on epäselvä ja vaihteleva

Marja Jylhä on gerontologian professori Tampereelta.

Gerontologian professori Marja Jylhä käsitteli Asiaa ajatuksella ­luennollaan Kangasalan kirjastossa lokakuun ensimmäisenä maanantaina yleisiä väittämiä, joihin sopisi suhtautua kriittisesti. Yksi näistä on se, että koti olisi aina vanhan paras paikka. Ei aina ole. Toisekseen väitetään, että vanhat ovat heitteillä. Onkohan niinkään, Jylhä kehottaa kysymään.

Edelleen väitetään, että vanhoja makuutetaan terveyskeskusten vuodeosastoilla. Näin ei enää ole, määrä on vähentynyt nopeasti. Sanotaan, että hyvin vanhat ovat kaikki laitoshoidossa. Tosiasiassa yli 90–vuotiaiden enemmistö asuu yhä kotonaan.

Suomalainen kuolee terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kuitenkin vielä kolme kuukautta ennen kuolemaa kolmannes yli 90–vuotiaista asuu kotonaan ja noin viidennes vanhainkodissa, tehostetun palvelun asunnossa tai terveyskeskuksessa.

Paljon näkee myös väitettä, että omaisten on alettava kantaa vastuuta. Puoliso ja lapset ovat kuitenkin aina olleet vanhan tärkeimmät auttajat ja niin sanottu voileipäsukupolvi eli kuusikymppiset hoitavat sekä vanhempiaan että lapsenlapsiaan.

Vanhoja paljon, nuorekkuus muotia

– Vanhenemiseen liittyy paljon mielipiteitä ja ideologista puhetta, Marja Jylhä kertoo.

Vanhoja on paljon, mutta meillä jyllää nuorekkuuden ideologia.

– Nuorekkuus on muotia, mutta entäs jos ei olekaan kuin Aira Samulin, Jylhä kysyi.

Jo viisikymppisillä on yleensä jokin diagnoosi. Ysikymppisistä puolella on sydänsairautta, moni on sairastanut syövän, on aivohalvausta, diabetesta, nivelten kulumia ja jatkuvaa väsymystä. Lähes puolella ysikymppisistä on dementia. Toisaalta yli puolet ei siis sairasta dementiaa.

– Dementia on suurin hoidon tarpeen aiheuttaja, mutta enemmistö ei sitä sairasta, Jylhä huomauttaa.

Virallinen politiikka Suomessa ohjaa kotiin, ei hoitoon. Vanhainkodeista siirrytään palveluasumiseen ja terveyskeskusten vuodeosastoilta patistetaan pois. Vanhuspalvelulain viimevuotinen versio tähdentää, että laitoshoito on aiheellista vain lääketieteellisistä syistä. Tämä on kovin tulkinnanvaraista. Alzheimerin tauti on lääketieteellinen diagnoosi ja aiheuttaa ympärivuorokautisen hoidon tarvetta, mutta ei sairauden hoitamisen vaan ihmisen turvallisuuden ja päivittäisen selviytymisen takia. Suurin osa muistisairaista asuu kuitenkin tavallisessa kodissaan ja pärjää siellä hyvin pitkään.

– Meillä on jo perustuslain ja terveydenhoitolain turva, mutta erillinen vanhuspalvelulaki tekee näkyväksi, etteivät vanhat ole saaneet tarvitsemiaan palveluja, Jylhä kertoi.

Yleisössä oli eläkeläisiä, ammattiväkeä ja päättäjiä.

Käsittämätön palvelurakenne

Vanhimpien suomalaisten palvelurakenteemme on suomalaisten aikuisten enemmistölle käsittämätön, Jylhä suomii.

– Vanhainkoti ja terveyskeskuksen vuodeosasto on laitos, palvelutalo avohoitoa, ei kotona asumista. Kunnallista kotihoitoa annetaan 1–5 kertaa vuorokaudessa ja siitä maksetaan tulojen mukaan. Tehostettu palveluasuminen on muuttanut maksupolitiikkaa. Kustannukset ovat siirtymässä vanhalle itselleen, omaisille ja Kelalle. Vaatteet, lääkkeet ja niin edelleen ovat omalla vastuulla, tosin joissakin kunnissa palvelusetelillä saa valinnanvaraa ja täysin yksityiseenkin voi mennä. Näiden lisäksi ovat vanhainkodit ja terveyskeskuksen vuodeosaston pitkäaikaishoito.

– Geriatreja eli lääketieteen näkökulmasta vanhuutta tutkivia meillä ei ole tarpeeksi edes laitoksissa saati kotona asuvien helposti tavoitettavissa eikä siten voi sanoa, että tässä maassa vanhimpien palvelut olisivat tasa­arvoisesti saatavilla. Yhä on eroa siinä, missä kunnassa asuu ja tietenkin siinä, millainen ihminen on esimerkiksi työvuorossa apua antamassa, Jylhä totesi.

Toimintakyky terveyden mittari

Tosiasia on, että vanhoja on niin paljon, että palvelujakin tarvitaan paljon, eniten elämän viime vaiheissa. Kun ikää tulee lisää, ystävyys­ ja perhesuhteet muuttuvat. Elämän pisin ihmissuhde eli sisaruus voi kestää sata vuotta ja avioliitotkin yli 70 vuotta.

Emme ole yhdestä muotista nuorina emmekä vanhoinakaan. Frans Emil Sillanpää eli taatana kauan ennen kuolemaansa, mikä tapahtui 76–vuotiaana. Kaikki tiedämme, että yli 80–vuotias Aira Samulin tanssii yhä minihameessa. Yhä vähemmän meille kerrotaan, miten pitää olla vanha. Hopeahelaiset kävelykepit eivät enää ole 50–vuotislahjalistoilla.

– Toimintakyky on paras vanhan terveyden mittari, Jylhä sanoi.

Gerontologia on kiinnostunut terveydestä, toimintakyvystä ja hoidon tarpeesta.

– Nuorten vanhojen toimintakyky paranee ja yksilöllinen vaihtelu on suurta, mutta on selvää, että elämän viime vaiheissa melkein kaikki ovat jotenkin raihnaisia. Terveys ja toimintakyky riippuvat sosiaalisesta asemasta. Koulutetut ja toimihenkilöt ovat työntekijöitä terveempiä. Väestötasolla toimintakyky on suorassa suhteessa ikään. Hoidon tarve keskittyy loppuvuosiin, ovat ne sitten 70­vuotiaan tai yli satavuotiaan loppuvuosia, Jylhä kertoi.

Joka kymmenes 90 vuotta täyttäneistä ei enää kykene pukeutumaan, viisi prosenttia ei pääse vuoteesta yksin ylös.

– Aina koti ei ole paras, jos ei enää tiedä onko tämä koti, ei osaa soittaa kenellekään, ei avata televisiota tai on koko ajan kauhuissaan. On suuri haaste, miten kotihoitoa voisi parantaa.

Kuntakohtaista vaihtelua

Tehostetun palveluasumisen ongelma on maksupolitiikan ja käytäntöjen kunnittainen vaihtelu, mikä merkitsee epätasa­arvoa.

– Osataanko hoitaa elämän viimeiset vaiheet? Siirtymisiä voi lopulta tulla enemmän kuin vanhainkodissa ja siten myös kustannuksia. Ei ole selvää, onko tehostettu palveluasuminen halvempaa kuin vanhainkotihoito, Jylhä kertoi.

Pitkäaikaishoidon tarve kasvaa, vaikka päinvastaistakin väitetään.

– Jos muistisairautta osattaisiin parantaa, asetelma olisi toinen. Mutta valoa ei näy tunnelissa ainakaan viiteen vuoteen, Jylhä sanoo.

Loppuun asti arvokas elämä on sekin iso haaste.

– Nyt on ehdottomasti parempi olla 90 vuotta täyttänyt kuin tervaskantojen omassa lapsuudessa, Marja Jylhä kertoo kyselyjen osoittaneen.

Kangasalan demareiden järjestämässä tilaisuudessa oli jälleen läsnä muitakin kuin kunnanvaltuutettuja, nimittäin alalla toimijoita ja eläkeläisiä, myös muista puolueista tai sitoutumattomista. Kuulijoita kiinnostivat keskustelussa muun muassa ikäennätys, joka Jylhän mukaan on 122–vuotiaalla ranskalaisella, miten Tervaskanto-hankkeeseen pääsee ja mikä on tutkijoiden ja päättäjien suhde. Marja Jylhän mukaan tamperelaisten 90­vuotiaiden luo on menty tekemään esimerkiksi verikokeita ja jakamaan lomakkeita, joihin on innolla vastattu.

– Tutkija kertoo mitä tietää ja poliitikko päättää. Niinhän se on.

Yksinäisyys ja masentuminen ovat nyt usein esillä vanhuudesta puhuttaessa, samoin tieto vanhimpienkin toimeentulotuen varaan joutumisesta.

– Yksinäisyys ja masentuneisuus ovat monen vanhan ongelmia, mutta eivät enemmistön. Osittain ne ovat seurausta turvattomuuden tunteesta. Enemmistö ikäihmisistä elää kuitenkin hyvää,tyydyttävää, tavallista elämää

– Ei vanhakaan ihminen keskity koko ajan olemaan vanha vaan päivät täyttyvät harrastuksista, lähi-ihmisen kanssa olemisesta ja muista tavallisista arjen asioista, sanoo Marja Jylhä.

Marjatta Pöllänen