Runoilija: Anna-Liisa Rekolan kolmas kokoelma on edellisten tavoin läpileikkaus elämästä

Miekka ei hälvennä sumua

Anna-Liisa Rekola on yhteiskuntakriitikko, joka tarkastelee elämää psykososiaalisesta näkökulmasta. – Yhteiskunta muuttuu jatkuvasti minäkeskeisemmäksi, ja minäkeskeisyyttä pidetään myös selvästi hyväksyttävämpänä kuin aikaisemmin. Se on huolestuttavaa, koska silloin inhimillisyyden vaikutus yhteiskunnassa vähenee, hän sanoo.

Anna-Liisa Rekola on yhteiskuntakriitikko, joka tarkastelee elämää psykososiaalisesta näkökulmasta. – Yhteiskunta muuttuu jatkuvasti minäkeskeisemmäksi, ja minäkeskeisyyttä pidetään myös selvästi hyväksyttävämpänä kuin aikaisemmin. Se on huolestuttavaa, koska silloin inhimillisyyden vaikutus yhteiskunnassa vähenee, hän sanoo.

– Miekalla ei voi karkottaa sumua. Se on yksi keskeinen kokemus, joka minulla on elämästä, sanoo 83-vuotias kolmannen runoteoksensa äskettäin julkaissut kirjailija, psykohistorioitsija ja yhteiskunnallinen ajattelija Anna-Liisa Rekola.

Hänen teoksensa nimiruno Ei sumua miekalla osuu usealla tavalla Rekolan ajattelun ytimeen. Siinä yhdistyvät minimalistinen ilmaisu, vahvan inhimillisen kokemuksen liittäminen luontoelementtiin, pieni itseironian häive sekä laaja filosofinen ajatusyhteys.

– Minulla on aina ollut pyrkimys yrittää ratkaista ongelmia selkeästi ja lyhyesti, kuin sivaltamalla, mutta se ei koskaan johda mihinkään. Tarvitaan toisenlainen muutos, Rekola pohtii.

Anna-Liisa Rekola on kotoisin Sahalahdelta. Lapsuudenkoti oli pappilassa, sillä hänen isänsä oli kirkkoherra Lauri Aaltoila. Lapsuus ja nuoruus hämäläisessä maisemassa jätti pysyvät ja kauniit muistot, joita pitkät vuosikymmenet pääkaupunkiseudulla Espoon Tapiolassa ja myöhemmin Kirkkonummella eivät ole laimentaneet.

– Osa minusta on aina Hämeessä, ajatuksissani kuljen siellä vaikka en kävisi pitkiin aikoihin, Rekola sanoo.

 

Vihlaisuja ajatusmassaan

Ei sumua miekallaAnna-Liisa Rekolan tämän syksyn kokoelma on rakenteeltaan ja aikajänteeltään samantyyppinen kuin aikaisemmat. Vaikka niissä julkaistut runot ovat päässeet vasta äskettäin kansiin ja kustantajan käsiin, Rekola on kirjoittanut niitä lapsesta asti. Kokoelmat ovat kukin ikään kuin monen vuosikymmenen pituisia säikeitä yhden ihmisen pitkästä elämästä. Alkupuoleltaan uusin teos muistuttaa sekä teemoiltaan että rakenteeltaan molempia aikaisempia.

Siitä huolimatta näyttää siltä, että Rekolan sanonta kirkastuu kokoelma kokoelmalta. Uusimmat runot ovat lyhyitä, sanonnaltaan äärimmäisen yksinkertaisia mutta samalla kauniita ja teräviä. Parhaimmat niistä tulevat kuin vihlaisut kaikkeen siihen ajatusmassaan, jossa kaunokirjallisuus rönsyilee sinne tänne.

Syksyn valo on oviMinimalismi on sitä iskevämpi tyylikeino, mitä tarkemmin ilmaisut siihen suodattuvat. Anna-Liisa Rekolan sanataide kehittyy siinä suhteessa koko ajan vaikuttavammaksi. Välillä lukija suorastan hätkähtää: ai, sen voi sanoa noin.

Kirjoittaja itsekin myöntää nauttivansa nykyään vähistä sanoista.

– Viime aikoina olen erityisesti mieltynyt kirjoittamaan aforismeja, hän sanoo.

– En ole ihan varma, vaikka vielä tekisin niistä yhden kokoelman…

Tihenevässä hämärässä

Pitkä tie julkaisuun

Anna-Liisa Rekolalle kaikenlainen kirjoittaminen on osa sekä uraa että yksityiselämää. Lyriikka on ollut hänelle luonnollinen valinta taiteelliseen ilmaisuun.

– En ole sairausjaksojeni aikana jaksanut lukea ja kirjoittaa pitkiä tekstejä. Olen mieltynyt runoilmaisuun, että saan sanoa sanottavani lyhyesti, Anna-Liisa Rekola pohtii.

Hänen debyyttinsä kaunokirjallisuuden puolella oli lähellä jo vuosikymmeniä sitten. Rekola oli tehnyt Paavo Haavikon kanssa alustavan sopimuksen runoteoksen julkaisemisesta Otavalla, mutta suunnitelma kariutui sekä kirjoittajan sairasteluun että aloittelijan epävarmuuteen.

– Tunsin itseni avuttomaksi, kun olisi pitänyt tehdä omista runoista kokoelma, enkä liioin osannut pyytää apua keneltäkään. Sitten tuli sairaus väliin ja koko asia jäi, hän muistelee.

Rekola sairastui jo lapsena vastustuskykyjärjestelmän vajaukseen, ja on sen jälkeen joutunut kestämään vakavan infektiotaudin toisensa jälkeen. Sairasvuoteella kotona ja sairaaloissa on kulunut pitkiä aikoja. Hän on silti synnyttänyt ja kasvattanut neljä lasta ja hoitanut omakotitaloa ja puutarhaa, joista hän nauttii jatkuvasti. Hän asuu edelleen Kirkkonummen talossaan yksin kolmen kissansa kanssa.

– En jaksa enää tehdä ulkona mitään yksin, mutta nautin katselemisesta, puista ja kukista ja taivaan väreistä, kaikesta mitä näen ja koen lähiympäristössäni. Olen iloinen siitä, että selviän ja voin asua omassa kodissani, hän kertoo.

Hän kiittää perhettään ja ystäviään siitä, että on nyt päässyt päämäärään, joka nuorena jäi tavoittamatta.

– En luultavasti olisi saanut näitä kokoelmiani aikaan nytkään ilman vahvoja kannustus- ja tukijoukkojani. Erityisesti Tapiolan lausujille olen kiitollinen – sieltä suorastaan kovistettiin, että nyt kyllä teet sen kirjan, Rekola kertoo.

Yhteiskuntakriitikko

Anna-Liisa Rekola on terävä yhteiskuntakriitikko, joka tarkastelee ilmiöitä laajoina kokonaisuuksina. Psykohistorioitsijan taustasta johtuen hänen perspektiivinsä ulottuu laajalle yli historian aikakausien.

– Näen tässä ajassa vaarallisia ilmiöitä. Oikeastaan jo 1980-luvulla, pitkän hyvän kehityksen jälkeen, on alkanut kummallinen itsekkään minäkeskeisen ajattelun aikakausi, ja kokonaisvastuu katosi ihmisiltä jonnekin. Sitä tarvittaisiin nyt, kun koko maailman kehitys kulkee huolestuttavaan suuntaan, hän sanoo.

Maailma on ollut vaarallinen ja julma paikka ennenkin. Mutta ei niin täynnä väkeä kuin nyt eikä niin turmeltu ihmiskäden kautta.

– Nyt keskitytään pieniin paikallisiin asioihin ja uskotaan, että niistä löytyy ratkaisu. Ei kellään ole pelkästään omia ongelmia, kun maailma on vaarassa luisua täyteen katastrofiin. Kaikki pitäisi ottaa päätöksenteossa huomioon, väestöräjähdys, ekologinen muutos, se ettei kaikkialla voi sotien ja terrorin tai luonnonolosuhteiden muuttumisen takia edes asua, hän sanoo.

Rekola sanoo tiukasti, että kaikki voimat pitäisi nopeasti keskittää suurten ongelmien, sotien ja siirtolaisuuden ratkaisemiseen. Nykyisen hallituksen toimet hän tuomitsee lähinnä näpertelyksi. Hän toivoo, että maailman tilanteeseen reagoitaisiin välittömästi, myös Suomessa,

– Olen huolestunut siitä, millaisen maailman saavat käsiinsä ne nuoret, jotka ovat vasta tulossa ottamaan vastuuta asioista. Ajattelen peloissani omia lastenlapsiani ja muita nuoria. Me voimme tehdä kovin vähän heidän hyväkseen, hän pohtii.

 

Anna-Liisa Rekolan teokset:

  • Tihenevässä hämärässä, 2010 (TAI-teos)
  • Syksyn valo on ovi, 2013 (TAI-teos)
  • Ei sumua miekalla, 2015 (Maailman sivu)
  • Jos ehtisin vielä…, äänikirja, 2012 (Tapiolan lausujat)

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?