Mustelmat vanhat vielä eivät toipuneet ole, kun jo uusia taas tehdä tahdot.
Arpeni syvät muistavat sinun rakkautesi jäljet ja sitä jo pelkään niin.
Voi miksi mä annoin sun tehdä siten ja annan edelleen?
Sinun rakkautesi raaka minut palasiksi repii.
Minä jälleen kahlittuna katosta roikun ja sinä nautinnosta korskuen edessäni kuolaat.
Kätesi armoton uudestaan minua taas sivaltaa,
minä huutaisin kivusta, mutta ääneni niin hiljainen takaa kapuloiden on.
Näinkö minua ruoskalla taas raiskataan?
Nyt minut sydänverta valuen saattelet sänkyyni lepäämään ja odottamaan uutta nöyrän hetkeä.
Suudelman hellän, kun edes joskus saisin, niin tämän kidutuksen ikuisesti kestäisin.
Sinun rakkautesi raaka etsi kohdettaan ja minut sinä löysit, sitä katumaan minä vain jään.
Miksi pakoon en juossut,
silloin, kun jalkani vielä kantoivat?
Itseäni tästä syytän, että rakastaa sinun minua annoin,
sillä tämä raaka rakkaus vielä minulta hengen vie, kun kehoni se rikki jo repinyt on.
Keino Lehtinen