Korinaa kaukalon laidalta

Laitetaan fläppitaulut pois ja aletaan pelata miesten lätkää. Tähän suuntaan julistettiin ennakkojulkaisuissa, kun jääkiekon Liiga – jonka nimen typeryyteen en nyt edes viitsi sen enempää tässä yhteydessä puuttua – käynnistyi syyskuussa. Eri tiedotusvälineiden kausiennakot olivat samalla linjalla: sivut täyttyivät painivien ja toisiaan tuuppivien tai mätkivien pelaajien kuvista, erotuomarijohtaja Jyri Rönnin kommenteista ”on hienoa kun ajetaan kovaa” ja arvioista siitä, miten tämä kaikki nostaa pientä yleisöpulaa poteneen Liigan kiinnostavuutta.

Linjaus ei jäänyt vain markkinointipuheeksi. Kaukaloissa on sattunut ja tapahtunut, ja Liiga on pysynyt otsikoissa. Pääsääntöisesti otsikot ovat kuitenkin olleet vähemmän mairittelevia, ja ”Jokainen peli on perhepeli” -mainoslausetta on kieltämättä ollut vaikea ottaa todesta. Toisin kuin Liigassa ajateltiin – mutta silti ei kovin yllättäen – rempseän kovat otteet kaukalossa eivät ole tuoneet katsomoihin lisää yleisöä, pikemminkin päinvastoin.

Ilmassa on väreillyt myös kaksinaismoralismi. Seurat vastasivat toiveeseen fyysisyydestä ja hankkivat Ben Bloodin ja Dane Byersin tapaisia ”isoja ja pahoja” pelaajia, mikä sai lehdistön paheksumaan seurojen hankintapolitiikkaa. Eniten jäähyjä keränneen Lahden Pelicansin valmennusjohto valitteli pelaajien kärsineen alkukaudesta joukkueelle tulleen rähinäporukan leiman vuoksi – pari kuukautta sen jälkeen, kun valmentajat olivat itse poseeranneet lehdessä moottorisahan ja Hannibal Lecter -naamarin kanssa.

Kaukalon ulkopuolella suurimmat laineet on kuitenkin aiheuttanut Liigan kurinpito, joka lokakuussa tositoimiin päästyään on saanut ahkeroida välillä hiki hatussa. Ennen Tapio Sammalkankaan rynnistystä Ivan Humlin päähän joulukuun puolivälissä oli otteluiden jälkeisiä pelikieltoja jaettu liki 50 ottelun verran. Pahin suma nähtiin synkän marraskuun puolivälin tienoilla, kun yhden viikon aikana kurinpitopomo Sampo Liusjärvi jakoi kuusi tuomiota.

Tuomioita on moitittu linjattomiksi. Arttu Luttinen tuuppasi poikittaisella mailalla vastustajaa kasvoihin ilman minkäänlaista rangaistusta. Sen jälkeen Antti Tyrväinen kolhaisi vastaan luistellutta Kristian Kuuselaa päähän ja sai yhdeksän ottelun pelikiellon. Kun maalivahti Teemu Lassila oli huitaissut Josh Grattonia mailalla päähän, kurinpidossa alkoivat kädet täristä. Pelikielto jäi seitsemään otteluun, kun Lassila selitti osuman silmäkulmaan vahingoksi ja Gratton pystyi pelaamaan ottelun loppuun ennen jäämistään sairauslomalle. Lassilan tapauksen jälkeen punainen lanka karkasi lisäsanktioista täysin. Jani Tuppurainen lanasi selästä Liigan pistepörssin kärjessä olleen Lauri Tukosen sairaalaan – Tuppurainen palasi kaukaloon neljän pelin huilin jälkeen, Tukonen ei välttämättä enää koskaan. Henrik Tallinder survaisi mailallaan Ben Bloodia jalkoväliin ja selvisi yhden ottelun pelikiellolla.

Rangaistuksien pituuksia on perusteltu pelaajan aiemmalla riketaustalla ja vastustajan loukkaantumisella. Niistä on yritetty kiekkoväen keskuudessa turhaan hakea linjauksia, joista yksi mielenkiintoisimmista oli Micke-Max Åstenin kolmen ottelun pelikielto. Åsten kävi takaapäin Mikael Kurosen kimppuun huitaisemalla ensin mailalla, vetäisemällä sitten Kuroselta pelipaidan tämän pään yli ja tempomalla sen jälkeen vastustajaansa nyrkeillä. Kuronen oli aiemmin pelissä taklannut Åstenin joukkuekaveria päähän – sittemmin kolmen ottelun pelikiellon arvoisesti.

Pari vuotta sitten tämänkaltainen kostoretki oli tuomittava ja yhdeksän ottelun mittaisen pelikiellon arvoinen. Nyt kurinpidossa tyydyttiin mutisemaan ”lajin sisäisestä koodistosta”, jossa pelaajat usein hoitavat ”muistutusten” antamisen kaukalossa Paheksuntaa kurinpidossa herätti lähinnä Åstenin tapa toimia: hyökkääminen kimppuun takaapäin. Åstenin tuomiota ei koventanut viimevuotinen seitsemän ottelun mittainen pelikielto, koska vastustajan sairaalareissuun johtanut sikailu tapahtui liigasopimuksesta huolimatta sarjaporrasta alempana eli Mestis-ottelussa.

Syksyn kokemusten perusteella mielenkiintoisia, Liigalle näkyvyyttä takaavia kokeiluja voisivat jatkossa olla otteluiden pelaaminen ilman tuomareita, ”sisäistä koodistoa” noudattaen, tai pelikiellon määrääminen suoraan sen mukaan, kauanko telottu pelaaja on pelikyvytön.

Jääkiekon nykyinen tila – siirtyminen pelaajille liian vaativasta ylitaktisuudesta fyysisyyteen ja reagointiin – on erään asiantuntijan mielestä vain lajin evoluutiota. Omalla kohdallani evoluutio on ajamassa yhä vahvemmin siihen, että LP Kangasalan naislentopallo vaikuttaa liigakiekkoilun rinnalla entistä kiinnostavammalta. Pelipaikka on suhteellisen lähellä, tunnelma Pitkäjärvellä hyvä, lippuhinnat ovat kohtuulliset, menestyvä kotijoukkue osaa pelata, veri virtaa nyrkkien heiluttelun jäljiltä varsin harvoin ja kurinpidon linjaa tai linjattomuutta ei tarvitse taivastella. Lisäksi aliarvostetun naisten Mestaruusliigan visuaalinen puoli on suoraan sanottuna valovuosia jääkiekon Liigaa edellä.

Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden toimittaja, joka ei halua nähdä itseään kukkahattusetänä vaan taitopelin ystävänä.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?