Iltarusko

Pienenä likkana paljahin varpain

vaarisi pirtille metsäpolkuja poikkeilit.

Nilkoissa nuorissa variksen saappaat

ja pohkeissa naarmuja ainakin sata.

Hypähdys tuonne, toinen tänne.

Voi miten onkaan taas kauniita kukkia

vierillä kivien, varjoissa sammalten, saniaisten!

Ja tiijjaiset tirskuu oksilla naavaisten kuusten.

 

Ihmisen muisti niin ihmeellinen.

Muutamaa muistaa kuin eilisen ehtoon.

Jostain vain häivähdys jäljellä on.

Mut tuhannet kuvat ja kasvot

on kadonneet kaikki.

Virtahan vaipuneet aikojen taa.

 

Elo ihmisen, ihmiskunnankin,

seikkailu onhan tää suuremmoinen.

Olitpa sitten lastuna laineilla sen

tahi vesiä, virtoja, koskia lohena nousten,

vaivalla, taidolla tietäsi raivaten, etsimäs löytäen.

 

Mi onkaan sun muistojes tulos ja summa?

Sortaako suru? Pahako painaa?

Vai onko jo olos nyt myönteinen, tyyni, onnellinen?

 

Haaveistas tottako teit sinä silloin?

Ystäviä, hyviä saitko sä monta, rakkaitakin?

Taisitko itse kuuntelun jalon ja aidon?

Sopua sillä ja liittoja liimaellen.

 

Hymys sun hyvä, silmäsi kirkkaat vuosia muistetaan.

Monien mielissä, puheissa, muistoissa elämäs jatkuu

ja lukuisat runosi, sanasi kauniit kauankin tallella on.

 

Millaista viisautta matkallas sait?

Mitä oot sinä itse oivaltanut?

Mitä hyvää ja parasta vallan?

Ootko ne liikkeelle, kiertämään laittanut?

Millaiset neuvot, millaisen viestin sä jälkeesi jätät?

Mikko Kiio

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?