Arvostus

Synnyin turvalliseen vakavaraiseen kotiin sodasta jaloilleen kömpineeseen Suomeen 1955. Minä sain käydä kouluja tahtoni mukaan. Puuttui suurta paloa siihen asiakokonaisuuteen ja linkutin jollakin tavalla ylioppilaaksi asti. Helpoimman mahdollisen portin kautta avautui tie nykyiseen ammattiini. Melko mitättömillä ponnisteluilla päällystökurssin pääsykokeen luku-urakkaa lukuun ottamatta istun nyt kelottuneena ukkona hyvässä hommassa. Yksitoista kuukautta kestäneen sotaväen kävin tuoreeltaan aloittaen sen 19–vuotiaana. Töpeksin itseni aliupseerikoulussa poistumiskieltoon. Joukkueenjohtajani katsoi minut tuolloin joutilaaksi kiväärikomppanian oppilaspäällikön tehtävään, kun pysyttelin pari viikkoa pelkästään kasarmialueella. Tehtävä venyi poikkeuksellisesti yli viikon kestoiseksi. Teimme näet lähtöä Mikkelistä Vekaranjärvelle leirille ja kantahenkilökunta piti toimiani sen verran nohevina järjestellessäni joukkoja sekä kalustoa. Sain hoitaa tehtävää lähtöhetkeen saakka.

Katselmoin viimeisiä virityksiä tykkihallissa ylikersantti Kekkosen kysyessä kiinnostustani upseerikoulutukseen. Vastasin tietenkin myöntävästi. Kesä 1975 kului rattoisasti Haminassa ja todistukseen kirjoitettiin tyydyttävät tiedot. Enimmäkseen poliisitöitteni takia unohtamatta ymmärtäväisten poliisikomentajien laatimia esityksiä minusta leivottiin kahdeksan vuotta sitten reservin kapteeni.

Sain virka-asemaani ja koulutukseeni nähden korkeimman mahdollisen kunniamerkin 6.12.2015 aikaisemmin rintaani kiinnitettyjen neljän ristin lisäksi. Minut on aiemmin huomioitu monin eri tavoin muun muassa nykyään harvinaisella Poliisin Ansioristillä, joita vielä 1990–luvulla myönnettiin mitä ilmeisimmin tätä päivää heppoisemmin perustein. 15 vuotta sitten kohdalleni osui ehkä eniten arvostamani Helsingin poliisilaitoksen hopeapokaali, sillä valinnan teki henkilökunnasta koostuva henkilöstöelin.

Isäni syntyi itsenäisyyttä hapuilevasti havittelevaan kotimaahamme 1911. Piikana Peltosalmen kartanoissa työskennellyt Eeva-mummo joutui ahdingossaan antamaan pieniä poikiaan huutolaisiksi. Noista ajoista ei ymmärrettävästi kirjoitettuja tietoja juuri löydy. Arvi-setäni ennätti isäni ja itsensä huutolaisajoista omalle pojalleen kertoa. Opintie ei pitkälle ulottunut. Sahalla töissä pakertanut nuori mies todettiin matemaattisesti lahjakkaaksi ja patruuna patisteli kauppakouluun. Niinpä isäni toimi myymälänhoitajana Ylä-Savon Osuusliikkeessä Varpaisjärvellä jo 1935. Perheen muutettua sotien jälkeen Rautalammille johti Reino Lämsä ensin pari vuotta paikallisen osuuskaupan keskusmyymälää ja sitten koko isoa osuuskauppaa sairaseläkkeelle 1962 jäämiseensä saakka.

Isä kävi armeijan Kajaanissa 1932–1933 sen kestäessä tuolloin neljätoista kuukautta. Syksyllä 1938 hänet komennettiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja todettiin päteväksi joukkueen varajohtajan tehtäviin. Talvisodassa kaatui kosolti joukkueenjohtajia ja kersantti kävi reserviupseerikurssin kevättalvella 1940. Kesästä 1940 sodan loppuun isäni toimi joukkueenjohtajana sekä komppanian päällikkönä eri tehtävissä osallistuen useisiin taisteluihin muun muassa Rukajärven suunnalla. Omeliassa kesällä 1941 veli venäläisen ampuma luoti meni toisesta korvasta sisään tullen takaraivosta ulos vieden samalla kuulon siltä puolelta mennessään. Hengen meinasi todella ottaa vasta lavantauti keväällä 1944. Kotiutettaessa marraskuussa 1944 koristivat kauluslaattaa luutnantin napit. Viisitoista vuotta myöhemmin mies ylennettiin reservissä yliluutnantiksi. Toimitusjohtaja harrasti innokkaasti muun muassa reserviläisjärjestöissä, mutta kapteenia hänestä ei ennättänyt tulla, sillä kuolema korjasi miehen pois kesällä 1962.

Äitini kaivoi reilut kolme vuosikymmentä sitten laatikostaan miehensä sodassa saamat kunniamerkit. Hän arveli niistä jokusia puuttuvan työntäen kasan minulle. Ne eivät kuulemma Reino Lämsän arvoasteikossa kovin korkealle ikinä kohonneet. Ei hän niitä väheksynytkään. Miestä palkittiin myös monin tavoin ansioistaan työelämässä, niistä kunniakirjoista pari roikkuu seinälläni. Sotakavereilta ja omilta työntekijöiltä saatu lämmin sekä myönteinen palaute riitti isälleni mitaleja paremmin. Onni siinä mielessä, ettei rintamaupseerin tarvinnut nähdä aikoja 1970–luvulla, jolloin veteraanit vedettiin viemäriverkostoon nyökyteltäessä voimallisesti idän jättiläiseen päin.

Tehdäänpä vertailu. Tässä niin kuin monessa muussakin asiassa näyttäisin papereissa isäni vertaiselta mieheltä. Arvostan kovasti saamiani huomionosoituksia ja sotilasarvoani reservissä. Mutta kyllä minä olen pullamössöpoika verrattuna isääni ja hänen aikalaisiinsa.

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas ja Helsingin poliisilaitoksen operaatiopäällikkö.

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas ja Helsingin poliisilaitoksen operaatiopäällikkö.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?