Hyvä huonomuistisuus

Mummon murinat

Kun elon polkua kulkee pitkään, muistiin kertyy tietoa niin paljon, ettei kaikki mahdu isoonkaan päähän. Jos ei tee mitään, niin kyydistä tippuu valikoimatta sitä ja tätä. Olisiko viisasta yrittää ohjailla tuota putoamisprosessia? Jospa onnistuisi poistamaan ikäviä muistoja ja säilyttämään ne, joista on iloa itselle ja muille.

Senhän me ikääntyneet tiedämme, että nimet alkavat unohtua. Yksi lysti, jollei heti tule mieleen, mitä ovat nimeltään nuo TV-julkkikset, urheilumitalistit ja ministerit. Missien nimiä ei mummo ole edes yrittänyt muistaa tällä vuosikymmenellä, eikä Euroviisu-edustajienkaan. Pitäisi sentään muistaa lähipiirin, kuten puolison, lasten, lastenlasten ja ehkä myös vävyjen ja miniöiden nimet. Jos kaikkia muita ei muista, niin sitten vain pahoittelee omaa höperöitymistään.

Esimerkiksi vanhat työtoverit unohtuvat, hehän ovat nyt aivan erinäköisiä kuin viime vuosisadalla. Ikävätkin tyypit haalistuvat. Se yksikin pomo, joka aina moitti hitaudesta ja huolimattomuudesta, tuli joulun alla vastaan kaupassa vanhuudenkankeana ja herätti pikemminkin sääliä kuin vihaa. Rupateltiin, ja siltä seisomalta kypsyi päätös, että sen muinaiset moitteet poistetaan tiedostosta.

Myös lapsuudenaikaiset koulukiusaajat kannattaa unohtaa. Suurin osa heistä asuu jossakin muualla. Erääseen sattui törmäämään Aitoon kirkastusjuhlilla, eikä tuo enää ihmistä kummemmalta tuntunut. Mitäpä noista menneistä. Jokohan vihdoin mitätöisi myös ne omasta ulkonäöstä kuullut ivailut, jotka neitoiässä itkettivät. Ovathan ne arvostelijatkin nyt jo hehkeytensä menettäneet. Mikäli ovat elossa.

Joutuisivatko poistoeriin myös ikävät muistot anopista? Sukuun juuri naituna sai kuulla, kun se niin kehuskeli toista miniäänsä, joka oli hyvästä suvusta ja äveriäästä perheestä. Pisti vihaksi. Vuosikymmenet kuluivat, totuttiin toisiinsa. Kun anoppia ei enää ole, nuo alkuajan puheet voi painaa unhon yöhön. Mukaviakin muistoja hänestä on paljon. Ykkösminiän kanssa ollaan nykyään hyvissä väleissä. Ihan herkistytään, kun käydään yhdessä appivanhempien haudalla.

Ehkä muistin heikkeneminen on hyvä juttu. Tuntuu pahalta, kun jollakin pysyy kaikki mielessä vuosikymmenestä toiseen. Liekö pitänyt päiväkirjaa ja sitä tutkii yhä uudelleen? Eräs ikätoveri yllätti, kun alkoi ärhäkkänä muistella kahdeksankymmentäluvulla sattunutta tapausta: ”Silloin minä esittelin sinulle sen ihanan nuoren Jussin, jonka kanssa seurustelin. Ja sinä möläytit, että me oltiin kansakoulussa luokkatovereita. Jussi kauhistui, että voinko minä olla tuon vanhan muijan ikäluokkaa.” Romanssi oli lopahtanut melko pian. Pitääkö tuosta kantaa syyllisyyttä vai voiko asian poistaa muistista kohtuuttomana?

Monet kantavat kaunaa elon iltaan saakka siitä, että isä tai äiti ovat hemmotelleet toisia ja syrjineet heitä. Yleensä vanhempiin kohdistuva katkeruus hellittää, kun itse joutuu kasvattajan rooliin ja huomaa, ettei se aina niin helppoa ole. Virheitä sattuu, kun työtä on paljon ja pinna kireällä. Yleensä aika kultaa muistot, emmekä enää niin ankarasti tuomitse edellisiä sukupolvia. Siis sopivasti valikoiva huonomuistisuus on hyvä, ja voimme elää elomme illassa anteeksiantavina, jopa kevyellä mielellä. Kiinalainen viisaus tiivistää asian jotenkin näin: Voit heittää pahat muistot virtaavaan veteen ja hyvät muistot voit veistää kiveen.

 

Mymmeli

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?