Muistelmat: Opettaja, tietokirjailija Kirsti Mäkinen tuntee koulun hengen

Koulusta monen koulun kautta kouluun

Kirsti Mäkinen 2Kouluneuvos, tietokirjailija ja muun muassa Aamulehdestä tuttu Alakertojen toimittaja Kirsti Mäkinen olisi itse halunnut aloittaa koulunkäynnin nelivuotiaana, yhtä aikaa kolme vuotta vanhemman Anja-sisarensa kanssa.

Silloin oli syksy 1943, elettiin sota-aikaa. Siskosten koulu oli Tampereella Hämeenpuistossa sijaitseva Aleksanterin kansakoulu.

Nelivuotiasta sinne ei sentään vielä otettu, mutta kerran pikku Kirsti pääsi siskonsa mukana kokeilemaan koulunpenkkiä, ja sen jälkeen hän tahtoi saada omat

Kirsti Mäkinen 1

vihot ja omatekoiset läksyt kotiin.

Hän lienee aavistanut jo silloin elämäntehtävänsä. Tampereen yhteiskoulun ja Helsingissä suoritettujen yliopisto-opintojen jälkeen hän jatkoi opettajana: enimmäkseen lukiolaisten, mutta myös tulevien toimittajien ja opettajien opettajana.

 

Kirsti Mäkinen 3

– Kunnon opettaja ei koskaan kerro kaikkea, sanoo Kirsti Mäkinen.

Hänen kulkunsa koulusta kouluun johti lopulta Helsingin suomalaiseen yhteiskouluun ja joksikin aikaa myös Helsingin yliopistoon, missä hän toimi kirjallisuuden vs. assistenttina.

Viime vuonna Kirsti Mäkinen julkaisi opettajan muistelmansa. Viimeviikkoisella kirjailijavierailullaan Arkissa hän esitteli pälkäneläisyleisölle Pulpetin henki-teostaan, jota monet Mäkisen ystävät ja ihailijat olivat jo ehtineet odottaa. Topakan ja aikaansaavan naisen värikkäästä elämästä on lupa odottaa mielenkiintoisia tarinoita, mutta Mäkinen pysyttelee muistelmissaankin johdonmukaisesti omalla linjallaan.

– Saa vaieta siitä, mistä haluaa, eikä tarvitse paljastaa kaikkia oman elämän yksityiskohtia, kun keskittyy pelkkiin koulumuistoihin, Mäkinen selitti.

 

Koulumuistojen perään on kiire

– Elämme koko elämämme kouluvuosiemme muistoissa. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän muistelemme koulua,

Kirsti Mäkisen muistelmateoksen kannen on suunnitellut Kaarina Päivinen.

Kirsti Mäkisen muistelmateoksen kannen on suunnitellut Kaarina Päivinen.

Kirsti Mäkinen totesi.

Hän harmitteli sitä, että Suomessa ei ole organisoitu järjestelmällistä koulumuistojen keruuta, vaikka sellainen olisi ehdottoman tärkeä, pian.

Mäkinen tietää mistä puhuu, sillä hän on itse kunnostautunut kielen ja perinteen tallettajana keräämällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle muun muassa köllejä eli haukkumanimiä sekä kotiapulaismuistoja. Kerättävää aineistoa häviää koko ajan muistelijoiden mukana.

– Niitä, jotka pystyvät kertomaan 1940-luvun koulusta, ei ole enää kauan, sitten ei kohta niitäkään, jotka muistavat 1950-luvun koulun, Mäkinen muistutti.

Koulut hallitsevat jokaisen ihmisen kasvuvuosia ja sitä kautta koko elämää. Montakaan muistelmakirjaa ei liene kirjoitettu ilman niitä, ja kaikenikäisten ihmisten koulumuistoja on tallentunut lukemattomiin artikkeleihin, matrikkeleihin, paikallishistorioihin, kyläkirjoihin ja ties mihin kaikkeen. Kokoavaa tieteellistä kartoitusta ei silti ole olemassa.

Kirsti Mäkinen muistutti, että koulu on aina vahvasti sidoksissa aikakauteensa. Yhteiskunnallinen tilanne ja vallitseva arvomaailma samoin kuin tiedonkulun välineet ja rajoitukset vaikuttavat siihen. Hänen oma opetusaineensa kirjallisuus on malliesimerkki siitä; se, mitä milläkin vuosikymmenillä on luettu, kertoo melko lailla yksi yhteen siitä, mitä silloin on ajateltu.

– Lapsi ei voi ymmärtää eikä analysoida sitä, mitä opetus on suhteessa aikaisempiin vuosikymmeniin. Hän ottaa kaiken sellaisenaan vastaan, Mäkinen pohti luennossaan.

 

Vasenkätisyys oli luvatonta

1940-luvun koulunkäynnissä on paljon nykyajan näkökulmasta outoja piirteitä. Silloin elettiin paljolti edellisten vuosikymmenten eväillä, sillä sota-aikana koulun ja opetuksen kehittämiseen ei ollut juuri voimavaroja.

Kirsti Mäkinen vältti viisaan isänsä avulla yhden pahan karikon, johon hän olisi muuten ilman muuta törmännyt heti alakoulun ensimetreillä. Tyttö oli näet vasenkätinen, ja 40-luvun kansakoulussa vasenkätisyys kuului kitkettäviin asioihin siinä missä huono ryhti ja nenäliinan puuttuminen. Se vain ei käynyt yhtä helposti.

Vasenkätisille ei ollut olemassa mitään ohjausta saati sitten oikeanlaisia työvälineitä. Kynä siirrettiin usein väkisin oikeaan käteen, ja kamppailu siitä saattoi kestää vuosia ja aiheuttaa lapsille paljon kyyneleitä ja suotta saatuja huonoja numeroita.

– Isä tiesi, millaisiin vaikeuksiin joutuisin koulussa, joten hän harjoitti minut kirjoittamaan oikealla kädellä ennen kuin kuusivuotiaana aloitin ensimmäisen luokan. Siihen aikaan käytettiin wc-paperina ohuita silkkipaperiliuskoja. Isä laittoi sellaisen sanomalehden otsikon tai kirjankannen päälle, ja minä sain opetella jäljentämään sanoja oikealla kädellä paperin läpi, Kirsti Mäkinen kertoi.

Vessapaperin avulla hän oppi paljon muutakin: muistamaan ulkoa jännittävien aikuisten kirjojen nimiä ja omaksumaan lehtiotsikoista maailman tapahtumia. Mutta 1940-luvun kansakoulussa tärkeämpää oli olla kirjoittamatta vasemmalla kädellä.

– Tuon ajan koulu on kohta niin kaukainen asia, että siitä ei kohta enää tiedetä mitään, Mäkinen varoitti.

Hän totesi, että jälleenrakennuskauden jälkeen suomalaisen koulun kehitys on ollut täynnä suuria unelmia ja uudistuksia, joista osa on toteutunut ja osa lähinnä naurattaa jälkeenpäin.

1970-luvun suuri muutos, peruskoulun tulo, on sekin jo pitkän matkan takana. Kuka muistaa vielä, että jossakin vaiheessa opettajista piti tulla koulutyöntekijöitä? Ja millaista oli, kun tunnilla täytettävät työkirjat korvasivat osan kotiläksyistä ja opettaja laskeutui kateederista ja alkoi liikkua oppilaiden joukossa neuvomassa heitä?

Tai kun kirjallisuus piti erottaa omaksi aineekseen ja uuden lukion avata ennen näkemättömät tiet sen oppimiseen?

Pulpetin henki -teoksen mukana mieleen nousee moni jo ääriviivoiltaan hämärtynyt asia.

Kuka jatkaisi kertomista?

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?