Punaisen Ristin katastrofityö: Sairaanhoitaja Sirpa Miettinen on avustanut maailmalla yli 25 vuoden ajan

Tunneissa lähtövalmiina

Raikun koulun oppilaat ja eskarilaiset pääsivät kyselemään Sirpa Miettiseltä tämän kokemuksista kansainvälisessä avustustyössä.

Raikun koulun oppilaat ja eskarilaiset pääsivät kyselemään Sirpa Miettiseltä tämän kokemuksista kansainvälisessä avustustyössä.

Torstai 7.11.2013 oli normaali, kaunis talvipäivä Filippiineillä. Kukaan ei olisi osannut arvata, että seuraavana yönä maahan iskisi supertaifuuni, joka veisi tuhansien ihmisen hengen ja aiheuttaisi massiiviset aineelliset vahingot. Yolandaksi ristitty myrsky iski hurjalla voimalla: kokonaisia kaupunkeja ja kyliä tuhoutui, ja autoja lenteli tuulen voimasta mereen. Tuulenpuuskien nopeus oli pahimmillaan jopa 300 kilometriä tunnissa. Taifuuni raivosi koko yön.

Perjantaina 8.11.2013 kangasalalaisen Sirpa Miettisen puhelin soi. ”Taifuuni on iskenyt Filippiineillä. Pystytkö lähtemään?” Suomen Punaisen Ristin katastrofityöntekijällä ja sairaanhoitajalla oli vuorokausi aikaa pistää itsensä valmiiksi ennen lähtöä. Lähtövalmiutta helpotti Miettisen aina valmiiksi pakattu valmiusvarasto, jonka tärkeimpiä varusteita ovat toilettilaukku, passi ja hammasharja. Muutama oma vaate vielä mukaan, ja nainen oli valmis lähtöön.

– Meillä on aina mukanamme kaikki tarvittava välineistö ja varustus, erityisesti näillä ”nopeilla lähdöillä”, jolloin yleensä viedään jokin Emergency Response Unit eli ERU mukanamme. Esimerkiksi sairaaloiden ja klinikoiden varustukset ovat niin täydelliset, että paikalta täytyy hommata vain vettä, eikä senkään tarvitse olla puhdasta. Henkilökunnankin tarpeisiin on kaikkea mahdollista, myös ruokaa ensimmäisen kuukauden ajaksi, Miettinen kertoo.

Filippiineillä kuolleita ja loukkaantuneita oli yhteensä yli 30 000, ja kaikkiaan myrsky kosketti yli 16 miljoonaa henkilöä. Neljä miljoonaa ihmistä joutui jättämään kotinsa. Perillä sairaanhoitajaa odottikin unohtumaton näky: yhdellä pahiten tuhoutuneista paikoista, Samarinin saarella, vallitsi uskomaton tuho. Taloja oli laajoilla alueilla täysin nurin, ja sähkö- ja vedenjakeluverkot olivat lamaantuneet. Moni paikallinen sai elantonsa kookosviljelijänä, ja kun kookospuut olivat kaatuneet, elinkeino oli mennyttä. Myös Samarinin paikallinen terveyskeskus oli tuhoutunut. Punainen Risti alkoi koota entisen terveyskeskuksen viereen siirrettävää kenttäklinikkaa. Oli tärkeää, että jälleenrakennustyö saatiin nopeasti käyntiin köyhällä ja jo ennestään levottomalla alueella.

– Klinikka saatiin pystyyn nopeasti, ja paikallisen terveyskeskuksen henkilökuntakin pääsi muuttamaan kenttäklinikalle. Operaatio onnistui muutenkin hienosti, ja Filippiinien komennus on jäänyt tästä syystä erityisen hyvin mieleeni, Miettinen kertoo.

Kun katastrofi iskee, lamaantuvat myös normaalit viestintävälineet, kun kännykkäverkot kaatuvat kuormituksen alla. Tästä syystä avustustyöntekijät käyttävät viestinnässään satelliittipuhelimia. Radiopuhelimet ovat puolestaan käytössä keskinäiseen viestintään kenttäolosuhteissa.

Aina avustustyössä

Suomen Punaisen Ristin erityisosaamista humanitaarisessa avussa ovat juuri nopean avustustoiminnan yksiköt eli toimintavalmiit kenttäsairaalat ja -klinikat sekä avustustyöntekijät, jotka voidaan lähettää muutaman tunnin varoitusajalla katastrofialueelle. Miettinen on yksi tästä noin viidensadan hengen vapaaehtoisen joukosta. Kansainvälistä apua antavaan reserviin kuuluu asiantuntijoita monilta eri aloilta, ei siis vain lääkäreitä ja sairaanhoitajia vaan osaajia monelta eri alalta.

Ikänsä Kangasalla asunut Miettinen on saanut kipinän vapaaehtoistyöhön verenperintönä.

– Taisin olla noin 2-vuotias, kun jo kuljin SPR:n ensiapukouluttajana toimineen äitini mukana koulutusmatkoilla. Itse asiassa inhosin sitä työtä aluksi. Vähän vanhempana halusin eläinlääkäriksi Afrikkaan hoitamaan simpansseja ja pieniä – siis vain pieniä – norsuja. Eläinlääkäriä minusta ei lopulta tullut, mutta halusin teini-ikäisenä ehdottomasti mukaan SPR:n nuorisotoimintaan. Siitä toiminta sitten vähitellen alkoi, Miettinen toteaa.

Ensimmäinen ulkomaankomennus tuli eteen vuonna 1989. Kohdemaana oli Etelä-Sudan, jossa pakolaismäärät nousivat nopeasti Etelä-Sudanin ja Sudanin konfliktin takia. Ensimmäinen kerta kansainvälisissä avustustehtävissä oli ikimuistoinen.

– Etelä-Sudanissa oli kuuma, välillä yli 50 astetta. Jo tuolloin kuitenkin avun antaminen toisille tuntui palkitsevalta, ja sitä se on toki edelleen. Oli hienoa olla mukana organisoimassa toimintaa: olla osa jonkin ongelman ratkaisua, ei osa ongelmaa. Tärkein tehtävämmehän on tehdä itsemme mahdollisimman pikaisesti tarpeettomiksi. Pyrimme myös varmistamaan, että kohdemaiden varautumistaso myrskyihin, tulivuorenpurkauksiin tai maanjäristyksiin olisi jatkossa parempi, Miettinen muistuttaa.

Sirpa Miettisen kuva Iskenderunin pakolaisleiriltä.

Sirpa Miettisen kuva Iskenderunin pakolaisleiriltä.

Väsymys tulee jälkikäteen

Kun matkaan lähdetään nopeasti, vain muutamien tuntien varoitusajalla, kohdemaassa ollaan tavallisesti neljästä kuuteen viikkoa. Enempään ei pysty, sillä alkuvaiheessa katastrofialueilla työskennellään käytännössä 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Ensiviikkojen jälkeen on uusien ja tuoreiden avustustiimien vuoro.

– Kyllähän sitä alkuvaiheen avustustehtävissäkin jossain vaiheessa väkisin nukahtaa, mutta usein väsymyksen huomaa kunnolla vasta sitten, kun on jo takaisin kotimaassa, Miettinen mainitsee.

Sairaanhoitaja kiittelee työnantajiaan, jotka ovat vuosien varrella suhtautuneet äkkilähtöihin joustavasti. Nykyisin hän työskentelee lähihoitajaopiskelijoiden opettajana Tampereen Seudun Ammattiopisto Tredussa Tampereella.

Miettisellä on kokemusta myös pidemmistä projekteista ulkomailla. Thaimaan tsunamin jälkimainingeissa hän työskenteli Indonesiassa puolentoista vuoden ajan sosiaali- ja terveydenalan kehittämisprojektissa. Kosovossa hän puolestaan toimi neljän vuoden ajan avustustöissä Kosovon sodan jälkeen.

Suurelle yleisölle lehtien sivuilta ja television uutiskuvista tutut paikannimet ovat tulleet katastrofityössä konkreettisesti tutuiksi Miettiselle: Heti tsunamin jälkeen hän oli ottamassa suomalaisturisteja vastaan Phuketin / Helsingin (?) lentokentällä, Afrikassa tutuiksi ovat Etelä-Sudanin lisäksi tulleet Kenia, Somalia ja Zimbabwe. Heti Haitin maanjäristyksen jälkeen vuonna 2010 Miettinen lähti avustustyöhön paikan päälle.

Järjestystä kaaokseen

Kun avustustyöntekijä kohtaa pahimmillaan kaiken menettäneitä ihmisiä, oma pää on pidettävä kylmänä. Tunnekylmyyttä tämä ei tietenkään tarkoita, mutta tiukissakin tilanteissa on kyettävä toimimaan ja luomaan järjestystä kaaokseen. Sirpa Miettinen ei ole avustustyöntekijänä ikinä pelännyt oman turvallisuutensa puolesta.

– Kohdemaan Punainen Risti organisoi aina toimintaa, ja turvallisuuteen on olemassa hyvät ohjeet. Sitä keskittyy vain täysillä omaan tehtäväänsä. Myös se auttaa, kun tietää, että komennus kestää vain tietyn aikaa, jonka jälkeen uudet tekijät tulevat jatkamaan työtä. Toisaalta liikenneolot ovat maailmalla usein sitä luokkaa, että autoissa ja bussin kyydissä olen komennoilla kyllä joskus pelännyt, Miettinen sanoo.

­Tiesitkö?

- Kansainvälistä avustustoimintaa rahoitetaan Suomen Punaisen Ristin katastrofirahastoon lahjoitetuilla varoilla.

- Katastrofirahaston lahjoituksista noin 90 prosenttia on yksityisiltä lahjoittajilta.

- Kansainvälistä avustustoimintaa rahoittavat lisäksi ulkoasiainministeriö ja Euroopan komission humanitaarisen avun pääosasto ECHO.

- Kun apua tarvitaan nopeasti, humanitaarista apua annetaan nopean avustustoiminnan yksiköiden avulla. Katastrofin iskiessä kohdemaahan voidaan lähettää yleissairaala, terveysasema, kirurginen sairaala tai hätämajoitusleiri.

- Suomen Punaisen Ristin logistiikkakeskus Tampereen Kalkussa ylläpitää Suomen Punaisen Ristin kansainvälistä auttamisvalmiutta.

Vierailu osa Kangasalan koulujen kansainvälistä helmikuuta

Sirpa Miettinen kiertää helmikuun ajan ahkerasti Kangasalan kouluja. Sairaanhoitaja on lupautunut useampaan kouluun puhumaan omista kokemuksistaan Punaisen Ristin katastrofityöntekijänä. Kangasalan kouluilla vietetään helmikuussa kansainvälistä kuukautta. Tämän vuoden teemana on Monikulttuurinen Kangasala, ja teeman mukaista ohjelmaa järjestetään useissa kouluissa ympäri kuntaa.

Viime torstaina Miettinen vieraili Raikun koulussa. Koulun oppilaat ja eskarilaiset saivat kuulla Miettisen kokemuksista Iskenderunin pakolaisleirillä Kaakkois-Turkissa lähellä Irakin rajaa, jossa hän työskenteli 1990-luvulla. Kotimaan levottomia oloja oli paennut korkealla vuoristossa sijaitsevalle leirille kokonaisia irakilaisperheitä.

– Kaikki pääsivät palaamaan takaisin koteihinsa myöhemmin, Miettinen kertoi tarkkaavaisina kuunnelleille lapsille.

Koululaiset pääsivät esittämään kysymyksiä, ja Miettinen saikin vastata moniin heitä askarruttaneeseen kysymykseen. Oliko esitykseen kuuluneissa valokuvissa vilahtanut aasi mukana leirillä koko ajan? Onko Miettinen koskaan nähnyt avustustöissään papukaijaa? Entäpä liskoja?

Koululaiset pääsivät myös pohtimaan, mitä ottaisivat kotoaan mukaansa, jos pitäisi lähteä nopeasti, ja jos mukaan saisi valita vain yhden tavaran.

­– Tabletin. Puhelimen. Vettä. Ruokaa. Eväitä. Kännykän, oppilaat ehdottelivat.

Miettinen kertoi, että pakolaisleireillä on yleensä yksi toive ylitse muiden: että lapset saisivat jatkaa koulunkäyntiään. Hyvänä kakkosena tulee toive toimivasta terveydenhuollosta.

­– Näihin tavoitteisiin Punainen Risti ja myös monet muut järjestöt toiminnassaan sitten keskittyvät, Miettinen huomautti.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?