Peukaloinen. Kuva Alpo Roikola, alporoikola.kuvat.fi.
Sisu, sauna ja Suomi, näinhän tavataan sanoa. Listaan vielä yhden: Kesämökki.
Ilman kesämökkiä suomalainen on vähän kuin eksyksissä. Keksii kaikenlaista sijaistoimintaa. Käy oopperassa ja konserteissa, harrastaa kulttuuria ja liikuntaa. Tai matkustelee ympäriinsä, istuu kapakassa, on levoton sielu.
Mutta kesämökki rauhoittaa, koska silloin on aina tekemistä, tai oikeammin sanottuna, tekemätöntä. Siinä ei ehdi miettiä joutavia.
Aikanaan mekin, kuten niin monet muut ennen meitä ja meidän jälkeemme, olimme perimmäisen totuuden äärellä: Kyllä oma mökki sentään olisi mukava olemassa!
Eipä aikaakaan kun saimme vihiä mahdollisesti ostettavissa olevasta palstasta. Maanomistajaperhe oli vanha tuttu.
Pitkällisten, noin viisi minuuttia kestäneiden hintaneuvotteluiden jälkeen olimme kesämökkitontin onnellisia ostaja-ehdokkaita. Rahat vain puuttuivat.
Suomi oli tuolloinkin lamassa, lapset pieniä ja vaimo pätkätöissä. Onneksemme olin itse tuohon aikaan isänmaan virkapalveluksessa ja sain nauttia sen kapeaa mutta pitkää leipää. Tontin ostorahoitus järjestyi miten kuten.
Tontti oli osittain vanhaa hakamaata, osittain rehevää niittyä ja pellonkulmaa. Maanomistaja oli kaatanut mäenrinteestä lepät ja tuomet, jotta metsittämistä silmällä pitäen istutetut koivuntaimet saisivat valoa. Samalla järvimaisema aukeni.
Siinähän olisi hyvä kesämökin paikka! Siitä se silloin lähti. Mutta valmista ei tunnu koskaan tulevan.
Eräänä kesänä, se oli puolen kesän maissa, rankapinossa näkyi omituista vikkelää liikettä. Joku pieni rusehtavankirjava otus vilahteli puitten ja oksien seassa. Hiiri se ei ollut.
Ensin se kurkisti kasan täältä päästä, liikkui sukkelasti, katosi oksien sekaan ja hyppeli kohta jo kasan toisessa päässä. Sitten se häipyi taas, mutta ilmestyi jälleen kasan täällä päässä.
Hiivin lähemmäksi ja kohta jo tunnistinkin mokoman. Lintuhan se oli, peukaloinen, lyhyt pyrstö nimensä mukaisesti terhakkaasti pystyssä. Se oli yhtä utelias minusta kuin minä siitä.
Tulimme heti hyvin juttuun, olimme niin sanotusti sukulaissieluja. Usein pidimme taukoa siinä rankapinojen luona. Tai minä pidin, sillä peukaloisella oli kova työ etsiä sapuskaa jälkikasvulleen.
Loppukesästä se sitten esittelikin vilkkaan pesueensa. Poikasten määrästä en saanut mitään lukua, sillä niitä tuntui vilistävän kasan joka puolella. Sanotaan nyt, että niitä oli pyöreästi kymmenkunta. Ei kai se itsekään ollut ihan varma lukumäärästä.
Poikueen touhuja oli mukava seurata. Rankapinoja ei voinut hävittää, sillä aina näkyi liikettä jossakin.
No, muutakin puuhaa toki oli. Lapset olivat tuolloin vielä pieniä ja kirmasivat usein puolipukeissa pihanurmikolla. Joskus vaimokin innostui. Peukaloisen lyhyt pyrstö pojotti terhakkaasti pystyssä milloin milläkin tontin kulmalla.
Se oli mukava kesä, jota muistelemme usein huvittuneella kaiholla. Se oli Peukaloisen Kesä.
Mutta sekin kesä meni niin kuin kesät menevät, sukkelasti. Kohta peukaloiset lähtivät etelään – ties minne siellä. Rankakasat pätkittiin saunapuiksi.
Seuraavana kesänä odotin taas malttamattomana herrasväki Peukaloisia. Mutta ei niitä näkynyt. Eikä sitä seuraavana kesänäkään.
Kesät tulivat ja menivät ja mökkielämä asettui uomiinsa. Lapset kävivät entistä harvemmin.
Tontin lintukanta muuttui kesien mukana. Peipot, siepot, tintit, rastaat… kukin vuorollaan käytti asumisoikeuttaan. Joskus korppipari ronklottaa metsän yllä.
Käki kukkuu koivikossa. Järveltä kuuluu joutsenten ja kuikkien kailotusta. Kaakkuri – tai kakari niin kuin lapsena sanottiin – pyytää laskeutumislupaa juuri siinä mökkimme kohdalla.
Voiko hienompaa olla? Mutta se yksi lintu, minun sielulintuni, se puuttui!
Viime vuonna tontiltamme ja sen viereiseltä metsäpalstalta suorittiin muutamia tuulen kaatamia kuusia. Niistä jäi iso kasa tuuheita oksia, joita kesän kuluessa heittelimme isommiksi kasoiksi liikkumisen helpottamiseksi.
Siinä kerran touhutessani näin oksakasassa tutunomaista liikettä. Herra Peukaloinenhan se oli, palannut takaisin parin vuosikymmenen poissaolon jälkeen!
Se oli se sama lintu, siitä olen aivan varma. Se oli täsmälleen samannäköinen, liikkuikin samalla lailla, pyrstö pystyssä, ja katseli minua samalla tavalla, pää kallellaan, tuttu pilke silmässä!
Tänä talvena tontiltamme kaadettiin puita enemmänkin. Oksa- ja rankakasoja tulee taas olemaan.
Odotan jo malttamattomasti tulevaa kesää. Toivon todella tapaavani Herra Peukaloisen taas silloin.
Sitten meillä miesten kesken taas juttua piisaa. Toivottavasti vain rouvat eivät heittäydy hankaliksi ja komenna töihin. Se kun on niillä pahana tapana. Syystäkin tosin, useimmiten.
Nupi
Peukaloinen. Kuva Alpo Roikola, alporoikola.kuvat.fi.
Viimeisimmät kommentit