Siellä se taas on. Thomas G:son. Ruotsalainen biisinikkari on löytänyt uuden henkisen kodin näemmä Georgiasta: maata edustaa G:sonin tekemä kappale jo kolmatta kertaa. Aiemmin G:son on löytänyt sisäisen georgialaisensa vuosina 2015 ja 2013. Kyseinen Gustafsson on kolunnut läpi lukemattoman joukon muitakin maita Euroviisuissa – hän on saanut kyhäelmänsä mukaan toukokuiseen kansainväliseen loppukilpailuun jo kymmenkunta kertaa, ja eri maiden kansallisissa alkukarsinnoissa miekkonen on ollut mukana noin 70 kappaleella.
2000-luvun alkuvuosina, kun Suomessakin laitettiin suitsia löyhemmälle ja ulkomaiset musiikintekijät päästettiin mukaan viisuleikkiin, G:sonin nimi vilkkui ehdokaslistalla säännöllisesti. Jonkinlaista kunnioitusta olen valmis antamaan molemmille osapuolille siitä, että G:son jaksoi yrittää sinnikkäästi Suomen viisuedustuspaikan saamista, mutta Suomessa ovi ei koskaan auennut ruotsalaiselle G:sonille. Monen ihan kohtuullisen ja toisaalta monen täysin epäonnistuneen virityksen vastapainoksi G:son sitten kuin kostoksi rustasi Ruotsin voittokappaleen vuonna 2012.
G:son-ilmiöstä on nyt tullut Euroviisuissa entistä laajempi ja jo suoranainen ongelma. Tämän vuoden viisukappaleita kuunnellessani mietin pitkään, miksi mukana on lukuisia pop-kappaleita, jotka jostakin syystä puuroutuvat päässäni mössöksi, jossa en osaa erotella niitä toisistaan. Vastaus löytyi lopulta kilpailukappaleiden tekijälistasta: 42 maan kappaleista peräti 12 on ruotsalaiselta kipaletehtaalta, jossa luotetaan samaan, G:sonin käyttämään perusruotsalaiseen kaavaan. Kappaleet ovat hyvin tuotettuja ja kuulostavat potentiaalisilta hiteiltä, mutta taustalla on äärimmäinen laskelmointi, jossa kappaleiden iskevyys ja tuttuus perustuvat lähinnä aiempien menestyskappaleiden häikäilemättömään kopioimiseen. Pieni osa katsojista paheksuu, suurin osa nyökkäilee innoissaan, ja kisamenestystä tulee.
Tänä keväänä Ruotsia edustaa nuori Frans Jeppsson-Wall, jonka kappale sattuvasti otettiin Euroviisujen alla Englannissa tutkittavaksi plagiaatti- eli kopioepäilyjen vuoksi. ”If I were sorry” -kappaleen kuvailtiin muistuttavan ”hämmästyttävän paljon” Matt Simonsin vuonna 2014 julkaisemaa laulua ”Catch & Release”. Tuomiota tuskin tulee, mutta itseäni suorastaan huvittaa se, että Ruotsin euroviisukarsintaa seuratessani kommentoin Jeppsson-Wallin kappaleen olevan ehdottomasti kaikista Ruotsin ehdokkaista kehnoin – ja siellä ennakkosuosikkien joukossa tuo vain sitten keikkuu.
Toki Ruotsin menestys Euroviisuissa vuodesta toiseen on omiaan houkuttelemaan muita maita kokeilemaan ruotsalaista menestysreseptiä. Ruotsalaisen biisintekijän mukanaolon toivotaan varmasti tuovan samalla Ruotsin suunnalta ylimääräisiä sympatiapisteitä – joskin nykyisen runsaalla ruotsalaisedustuksella ei näitä pisteitä enää naapurista riitä kaikille lohkaistavaksi. Harmillisesti on samalla käymässä niin, että kisan viehättävin osa, kansallinen kädenjälki, on kuihtumassa kokonaan pois loppukilpailukappaleista.
Hyviä – ellei parempiakin – musiikintekijöitä varmasti löytyisi muistakin maista kuin Ruotsista. Ruotsin menestyskään ei suinkaan ole ruotsalaisten omasta hyvästä päätöksenteosta kiinni. Maan tapana on jo omissa karsinnoissaan kysellä suuntaa-antavat pisteet muista Euroopan maista, jolloin kuin sattumalta kärkiehdokkaiksi valikoituvat ne kappaleet, jotka saavat hyvin pisteitä ulkomailta.
Mitä sitten toivon ensi viikonlopulta Euroviisuissa? Samaa yllätyksellisyyttä, jonka perään huutelin – ja jota sitten hämmästyksekseni sain – Suomen omassa viisukarsinnassa Sandhjan valituksi tulemisen yhteydessä. Eli toivon hartaasti voiton kiertävän sekä Ruotsin että Venäjän, joka lähtee kisoihin Ruotsin asein eli määrättömällä laskelmoinnilla, mammuttimaisella budjetilla ja kappaleen tekijänä Dimitris Kontopoulos – kreikkalainen painos Thomas G:sonista.
Kävi miten kävi, niin suurta yllätystä ei tulla tänä vuonna näkemään, että menestyksen valokeila lankeaisi edes pieneltä osin noiden kahden edellä mainitun maan välimaastoon.
Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden toimittaja, joka ennakoi monen rivikatsojan leuan loksahtavan hämmästyksestä auki, kun Euroviisuissa annetut yleisöäänet paukahtavat ruutuun tänä keväänä uudella tavalla. Mallia on otettu – kuinkas muuten – ruotsalaisesta viisukarsinnasta Melodifestivalenista.
”Harmiton ralli” ajattelin kun Sandhjan kappale valittiin edustajaksi, ja ajattelen edelleen. Mielestäni musiikin suurin tehtävä on saada kuulija hyvälle tuulelle, ja jos ei nyt ihan leijumaan niin ainakin pikkuisen jalkapohjat maasta irtoamaan. Siinä Suomen kappale kyllä minun kohdalla onnistuu. Itse selviän euroviisuhuumasta kun ajattelen että se on valtava kitsch-tapahtuma. Sillä lailla positiivisessa mielessä. Toiset ottavat sen vakavasti ja varmasti jopa ruotsalaisetkin biisitehtailijat viettävät välillä unettomia öitä. Skandaalit, pistelaskennan ylimaallinen epäloogisuus ja plagiaattisyytteet kuuluvat joka vuosi asiaan. Silti minäkin toivon että kisat voittaisi tänä vuonna maa, joka yllättyy voitosta jopa itsekin. Ja että loppujen lopuksi, monenmoisen biisin jälkeen, kuulija jää enimmäkseen hyvälle tuulelle ja askel on kevyt, ainakin hetken 🙂