Onko kaksi minuuttia liikaa?

Kävelin kouluun ja katsoin kelloa. Olin lähtenyt tavallista aiemmin ja minulla ei ollut mikään kiire.

Huomasin kävelytien varrella olevalla parkkipaikalla pienen tytön, joka katseli pyöräänsä. Hän huomasi minun lähestyvän ja lopetti pyörän katselun.

Kysyin, oliko hänen pyöränsä rikki. Tyttö vastasi, että tanko oli vääntynyt vinoon. Kysyin, oliko hän kaatunut, mutta tyttö kertoi vain pyörän kaatuneen ja tangon menneen siinä vinoon. Ja toden totta, renkaan ollessa suorassa ohjaustanko osoitti suoraa vasemmalle.

Otin renkaan polvieni väliin ja käänsin tangon suoraan. Tyttö hymyili, kiitti, kiipesi satulaan ja lähti polkemaan.

 

Katsoin jälleen kelloa ja aikaa oli kulunut kaksi minuuttia. Kaksi minuuttia toisen auttamiseen ei mielestäni tuntunut paljolta ja eihän se sitä olekaan.

Huvittavinta oli, että parkkipaikalla autoilla lähtevät aikuiset eivät kiinnittäneet tyttöön mitään huomiota, vaan ajoivat laput silmillä pois. Oli ilmeisesti kiire.

Itselleni tuli todella hyvä mieli, kun sain auttaa tätä tyttöä jatkamaan kotimatkaansa. Enpä usko, että hän olisi vinotankoisella pyörällä pystynyt kotiin ajamaan, ainakaan turvallisesti.

 

Tapahtuma toi mieleeni oman pyörällä kaatumiseni noin kymmenen vuotta sitten. Ajoin jyrkkää alamäkeä ja juuri kun pääsin mäen alle tasaiselle tielle, kengännauhani kietoutuivat polkimen ympärille ja kaaduin.

Pyöräni oli puoliksi pyörätiellä ja puoliksi ajotiellä. Auto lähestyi pyörääni ja minua, sillä olinhan edelleen kengästäni kiinni polkimessa.

Sain ryömittyä pyöräni kanssa kokonaan pyörätien puolelle ennen kun auto ajoi ohitseni pysähtymättä tai edes hidastamatta. Ei kuljettaja varmaan huomannut minua ja pyörääni, sillä enhän ollut kun puoliksi hänen kaistallaan. Siinä sitten irrotin kengän polkimesta ja jatkoin polvet asfalttiruvella matkaani kohti koulua.

 

Ilmeisesti suomalaisuuteen kuuluu olla auttamatta toista, ellei erikseen apua pyydetä. Kaikkihan me voisimme kulkea silmät ummessa ja ajatella vain itseämme ja omia kiireitämme.

Minulta auttaminen tänään vei kaksi minuuttia. Onko se kaksi minuuttia enemmän vai vähemmän kuin sinulta? Ainakin minulle nämä minuutit, tytön hymy ja kiitos antoivat iloisen mielen koko loppupäiväksi.

 

Caroliina Jyrkinen

Kirjoittaja on pälkäneläislukiolainen

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?