Ramppi-teatteri: Ilmonien tarinaa kannattelevat taitavat näyttelijäsuoritukset

Tuomitut elämään kauneudessa

Einar Ilmoni (Marko Tuupainen) pelkää vaatteiden pesemistä mutta harjaa ne huolellisesti. Kuva Kari Aarnio

Einar Ilmoni (Marko Tuupainen) pelkää vaatteiden pesemistä mutta harjaa ne huolellisesti. Kuva Kari Aarnio

Kuvataiteilija Einar Ilmoni ja hänen perheensä olisivat jo monilta unohduksissa, elleivät professori Aulis Aarnio ja Ramppi-teatteri olisi nostaneet heitä parrasvaloihin. Ilmonien arvoitus on teatterin kolmas Ilmoni-aiheinen produktio ja toinen Ahti Jokisen ohjaus.

Näytelmän tarina on yhtä kuin Ilmonien elämä ja se, millaisena se muusta yhteiskunnasta käsin näyttäytyy. Lavastaja Tapio Huillan lavasteet ovat komeat, mutta kovin paljon niiden keskellä ei tapahdu. Tarinan ydin on, että Ilmonit ovat mitä ovat. Heille ei kukaan mahda mitään, vaikka monet yrittävät.

Ilmonit itse toteavat olevansa tuomitut elämään kauneudessa, mutta heille kauneus tarkoittaa pelkästään jotain epämääräisen eteeristä, joka ei koskaan materialisoidu. Päinvastoin, he olisivat valmiit heittämään ikkunaverhotkin pois, koska ne isä-Hjalmarin mielestä keräävät vahingollista pölyä.

Yhteiselämä ei ole aina kaunista. Viaton Ainokin myy salaa veljensä maalauksia saadakseen rahaa perheen ruokkimiseen. Ilmonit juonittelevat ja taistelevat keskenään vallasta mutta vain vallan itsensä vuoksi. Kukaan ei kuitenkaan saa mitään muuttumaan.

Keskinäisen kanssakäymisen herkin hetki koetaan, kun Fanny ja Helmi lukevat kirjettä, jossa Aino kuvailee hehkuvasti Einarin kanssa saaristossa viettämiään onnellisia päiviä.  Kauneudeksi riittää, että onni on jollakulla jossain joskus.

 

Ilmoneja ja muuta yhteisöä

Näytelmän erityinen suola ovat vahvat näyttelijäsuoritukset. Henkilöhahmojen luomisessa ovat onnistuneet kaikki, kirjoittaja,

Toimittaja Kaarlo Manner (Eki Lahtinen), kesävieras Anni Ahlfors (Maarit Ståhhammar) ja galleristi Heinrich Winkler yrittävät kukin tavallaan auttaa ja tukea Ilmonin perhettä. Kuva Kari Aarnio

Toimittaja Kaarlo Manner (Eki Lahtinen), kesävieras Anni Ahlfors (Maarit Ståhhammar) ja galleristi Heinrich Winkler yrittävät kukin tavallaan auttaa ja tukea Ilmonin perhettä. Kuva Kari Aarnio

ohjaaja, näyttelijät ja puvustajakin.

Ilmonin perheen tyttäret Aino (Sari Myllykangas) ja Helmi (Karoliina Hult) ovat hentoja, herttaisia olentoja, äiti Fanny Ilmoni (Pirjo Turunen) muihin verrattuna kipakka järki-ihminen. Timo Saaren komeasti tulkitsema isä, piirilääkäri Hjalmar Ilmoni taas on lähes demoninen hahmo, jonka järjen valo tuntuu koko joukon himmeimmältä.

Fanny ja Hjalmar (Pirjo Turunen ja Timo Saari) ovat ainakin vanhemmiten riitainen pari. Kuva Kari Aarnio

Fanny ja Hjalmar (Pirjo Turunen ja Timo Saari) ovat ainakin vanhemmiten riitainen pari. Kuva Kari Aarnio

Lepokodin huolitellusti pukeutuva herrakaarti ja tiukka emäntä Martta Aarnikotka (Päivi Koskinen) muodostavat herkullisen vastakohdan sekä Ilmoneille että kylän rahvaalle.

Jokinen on ohjannut heitä sen verran pilke silmäkulmassa, että herrasväestä tulevat mieleen vanhat Suomi-filmit.  Ohjaaja on oivaltanut, että vaikka Ilmonit ovat enemmän kuin omituisia, he toimivat omalla tavallaan muun yhteisön peilinä.  Yhteiskuntakelpoinen elämä voikin yhtäkkiä näyttää heidän rinnallaan hullunkuriselta.

 

Vastakohtaiset veljekset

Jarmo Salo Arne Ilmonina. Kuva Kari Aarnio

Jarmo Salo Arne Ilmonina. Kuva Kari Aarnio

Tarinan jännite syntyy kuitenkin ennen kaikkea kahden veljeksen ympärille.

Ramppi-teatterin näyttelijäkaartin aikaisempi Arne Ilmoni oli suorituksissaan legendaarinen Pentti Lahti-Nuuttila. Hänen jättämiinsä Arnen saappaisiin ei ole helppo astua eikä varsinkaan löytää niillä oikeaa askellajia.

Jarmo Salo on kokenut ja muuntumiskykyinen näyttelijä, mutta silti jännitti etukäteen, millainen Arne hänestä sukeutuu. Vastaus kuuluu: loistava. Arne on Ilmonin perheen hahmoista koomisin, mikä lisää roimasti vaatimuksia näyttelijälle, mutta Salo hallitsee sen puolen. Hän näyttelee Arnea vahvasti mutta ei yli.

Kiertävä kirjakauppias ja saarnamies Arne joutuu kaikista Ilmoneista eniten kyläläisten pilkan kohteeksi. Omituinen, ylimielinen niljake raivostuttaa usein oman perheensäkin, mutta silti häntä kohtaan on pakko tuntea jonkinlaista sympatiaa. Arnessa on omanlaistaan vilpittömyyttä, joka nousee esiin sekä Aarnion tekstissä että Salon tulkinnassa.

Näytelmän säälimättömässä loppukohtauksessa Arne näyttäytyy haparoivana vanhuksena, joka kulkee kädet eteen ojennettuina, loppuun kuihtuneen perheen symbolina.

Mutta missä viipyy toinen veli? Alussa Einarin näkymättömyys alkoi jo ihmetyttää. Marko Tuupaisen esittämä taiteilija vilahtelee silloin tällöin taustalla. Einarin hahmoa rakennetaan pääasiassa siten, että toiset puhuvat hänestä.

Toisessa näytöksessä Einar astuu esiin alkaakseen saman tien haipua yhä kauemmas muusta yhteiskunnasta sekä taiteilijana että ihmisenä. Tuupainen pääsee näyttämään taitonsa, kun Einar kamppailee sisimmän äänensä ja ulkopuolelta tulevien vaatimusten ristipaineessa.

Harhailevakatseinen taiteilija osoittautuu lopulta siksi, mitä hänestä odotetaankin, heikkoudessaan yhdeksi näytelmän voimahahmoksi, jolta nujerretaan kaikki muu paitsi tahto.

 

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?