Kivennapalaiset: Kesä on karjalaisille kotiseutumuistojen aikaa – Lappeenrannassa kihutaan heinäkuun lopussa

Seitsemäs kirkko palveli syksystä kesään tuloon

Niin kutsuttu Pajarin kirkko oli Kivennavan 7. ja viimeinen kirkko. Kivennapa kestää -teoksen kuvitusta.

Niin kutsuttu Pajarin kirkko oli Kivennavan 7. ja viimeinen kirkko. Kivennapa kestää -teoksen kuvitusta.

Niin sanottu Pajarin kirkko on erikoinen loppuluku Kivennavan historiassa. Se rakennettiin sotatoimialueelle Kivennavan kirkonkylään vuonna 1943 ja ehti olla käytössä 231 päivää. Koko takaisinvallattuun Karjalaan ei ehditty rakentaa muita kirkkoja, vaikka useita hankkeita oli kesken.

Pajarin kirkko oli Kivennavan seitsemäs ja viimeinen kirkko. Siitä on nykyään jäljellä perustuksen kiviä ja kellarin jäänteitä ja parven tukipilarien kannattimia.

Kivennavan varsinainen kirkko oli palanut heti talvisodan alussa. Pajarin kirkko puolestaan tuhoutui kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä, ja suurin osa sen esineistöstä tuhoutui samalla.

Esineet, jotka saatiin pelastettua, lähtivät ihmisten mukana evakkomatkalle ja päätyivät seuduille, joille kivennapalaisia asutettiin.  Nykyään ne ovat kolmen hämäläisen seurakunnan, Pälkäneen, Tuuloksen ja Hollolan seurakuntien hallussa.

Kivennapa-seura kokoaa parhaillaan dokumentteja siitä, mitä Pajarin kirkosta on jäljellä. Tuloksista kertoo muun muassa heinäkuussa ilmestyvä Kivennapalainen-lehti. Ikiaikaista pitäjänjuhlaa, Kivennavan Kihuja vietetään tänä vuonna Lappeenrannassa 30. – 31. heinäkuuta.

 

Asevelikirkko kohosi keskelle sotaa

Kivennavan seurakunnassa Pälkäneelle luovutettuja hopeita ovat lautanen, kalkki, lusikka ja leipärasia.

Kivennavan seurakunnassa Pälkäneelle luovutettuja hopeita ovat lautanen, kalkki, lusikka ja leipärasia.

Pajarin kirkko ja pappila rakennettiin Kivennavan entisen pappilan paikalle Linnamäelle. Kirkonmäki haluttiin säästää ”oikeaa” kirkkoa varten, joka oli tarkoitus rakentaa rauhan tulon jälkeen ja muuttaa sitten sota-ajan kirkko seurakuntataloksi.

Pajarin kirkko rakennettiin Inkerinmaan ikihirsistä ja sen penkit Raivolan kuuluisasta lehtikuusesta. Istumapaikkoja oli 550 hengelle. Tornia kirkossa ei ollut, mutta pihaan pystytettiin 36 metrin korkuinen yhdestä puusta veistetty ristisalko.

Kutsumanimensä Pajarin kirkko sai siitä, että sen rakensi asevelityönä 18. divisioonan rakennuskomppania divisioonan komentajan, kenraalimajuri Aaro Pajarin määräyksestä.

Kirkko rakennettiin vähin äänin ja nopealla aikataululla, ja koko ajan rakentajien korvissa kumisi tykkien jylinä Pietarin suunnasta. Viholliskoneet kaartelivat yläpuolella, kun suomalaissotilaat kattoivat kirkkoa korkeilla rakennustelineillä.

On arveltu, että Pajarin kirkko olisi rakennettu osaksi sotilastarkoituksiin, mutta siitä, miten vakavia ja pitkälle vietyjä suunnitelmat olivat, ei ole jäänyt dokumentteja.

Joka tapauksessa ”rintamakirkon” rakentamisella haluttiin valaa tulevaisuudenuskoa kivennapalaisiin ja muihin kotiseuduilleen palanneisiin karjalaisiin, sotilaisiin ja koko Suomeen. Vuodesta 1941 alkaen karjalaisia oli muuttanut tasaisena virtana takaisinvallatulle kotiseudulle, ja rintaman läheisyydestä huolimatta he olivat rakentaneet sitä kaikin voimin uudelleen ja korjanneet sodan tuhoja.

Kivennapa ehti jatkosodan aikana kasvaa takaisin elinkelpoisen ja menestyvän kunnan mittoihin, vaikka asukkaista palasi vain vähän yli 42 prosenttia. Toukokuun 15. päivä 1944 tehdyn laskelman mukaan heitä oli 4274 eli suunnilleen saman verran kuin Pälkäneellä oli sillä hetkellä asukkaita.

Oli siis hyvä syy saada infrastruktuuri kuntoon kaikilta osiltaan.

 

Hopeita käytetään edelleen

Öylättilautasen pohjaan on kaiverrettu päivämäärä 28.1.1950, jolloin esineet on luovutettu Pälkäneelle.

Öylättilautasen pohjaan on kaiverrettu päivämäärä 28.1.1950, jolloin esineet on luovutettu Pälkäneelle.

Luovutetun alueen seurakuntia ei lakkautettu heti sodan jälkeen. Kivennavan seurakunnan jäseniä oli asutettuna pitkin Etelä-Suomea, mutta vuoteen 1949 asti heitä yhdisti oma vanha seurakunta.

Kirkkoherra Jari Kemppaisen yllä olevat messupaita ja kasukka ovat peräisin Pajarin kirkosta, samoin ehtoolliskalkki ja kalkkiliina.

Kirkkoherra Jari Kemppaisen yllä olevat messupaita ja kasukka ovat peräisin Pajarin kirkosta, samoin ehtoolliskalkki ja kalkkiliina.

Myöskään papinvirkoja ei lakkautettu, joten Kivennavan kirkkoherra Otto Autereesta tuli ”pyöräpappi”, joka ajeli polkupyörällä pitäjästä toiseen, missä vain joku hänen vanhasta laumastaan häntä tarvitsi.

Kivennavan seurakunta lakkautettiin 11. joulukuuta 1949 Kangasalla. Tammikuun 28. päivä 1950 Pälkäneen seurakunta on saanut lahjoituksena kirkkohopeita ja -tekstiilejä.

Ehtoolliskalkki, leipälautanen ja leipärasia ovat aktiivisessa käytössä ja nykyisillekin Pälkäneen seurakuntalaisille messuista tuttuja. Haurastuneita tekstiilejä käytetään harvemmin, mutta kirkkoherra Jari Kemppainen pukeutuu Pajarin kirkon kasukkaan, kun kirkossa vietetään karjalaisten erikoistilaisuuksia.

 

Kivessä on kaikki

Pajarin kirkko ja uusi asevelityönä rakennettu koti kuuluiva Milja Jussilan ensimmäiseen koulutalveen. Tiilen hän toi muistoksi kotinsa raunioilta.

Pajarin kirkko ja uusi asevelityönä rakennettu koti kuuluiva Milja Jussilan ensimmäiseen koulutalveen. Tiilen hän toi muistoksi kotinsa raunioilta.

Yksi Kivennavan Ahjärven evakkolapsista, pälkäneläinen Milja Jussila toi tiilikiven muistoksi kolmipäiväiseltä oman suvun kesken toteutetulta kotiseutumatkalta.

Kodin perustukset olivat hänelle vanhastaan tutut; nyt kun oman perheen nuori väki oli auttamassa, löytyi uunin perustuksia, pelti ja sammaltuneita tiiliä.

– Tässä on, mitä on jäljellä, Jussila sanoo ja kääntelee kädessään rikkonaista sammaltunutta tiiltä.

Aikanaan se on muurattu rivakkaa vauhtia paikoilleen asevelitaloon, jota on rakennettu tykkien jyrinässä mutta iloisten toiveiden kannattelemana.

Milja Jussila on niitä, jotka ovat käyneet Pajarin kirkossa ja nähneet sen ainoan joulujumalanpalveluksen, joka siellä ehdittiin pitää. Samana vuonna hänen uudessa Ahjärven kodissaan vietettiin ensimmäinen ja viimeinen joulu.

Koti oli olemassa suurin piirtein saman ajan kuin Pajarin kirkko. Se valmistui vuonna 1943 ja tuhoutui suurhyökkäyksen pommituksissa kesäkuussa 1944.  Seitsenvuotias Milja ja muu perhe olivat juuri ja juuri ehtineet pois alta.

– Räystäästä ammuttiin pala alas, kun me vielä oltiin kotona. Lentokone lensi niin matalalta, Jussila kertoo.

Pienen tytön mieleen jäi, miten lähtöä valmisteltiin pommien putoillessa.  Ahjärvelle ilmestyi idempää lähteneitä evakkoja karjoineen ja tavarakuormineen.

– Me lapset seisoimme katselemassa lehmiä, joita ne syöttivät meidän pellossa, kun siinä oli hyvä alkukesän oras. Ei sillä ollut enää väliä, mitä peltoon jäi, Milja Jussila muistelee.

Hän oli tottunut sotaan niin kuin Karjalan paluumuuttajien täytyi tottua. Vastapäätä kotia oli sotilaiden leiri, jossa hän kävi mielellään juttelemassa ja välillä isän kanssa elokuvissakin. Ensimmäisestä kouluvuodesta jäi mieleen, että mentiin pulpetin alle piiloon, kun pommitusten jylinä kaikui liian lähellä.

– Mutta en mie lapsena sitä sotaa osannut surra. Karjalassa mie olin aina iloinen, Milja Jussila heläyttää ja hymyilee muistoilleen.

Tuoreet terveiset Karjalasta

Kesällä kerran kuljin taas siellä

 lapsuusmuistojen metsätiellä.

Ajan kulusta kuiskivat vanhat puut,

juoksuhautojen sammaltuneet suut,

ne henkivät taistelun karvasta kieltä

muistoksi kohtalostamme sieltä.

Metsäjärvi kimmelsi polkuni päässä,

oli Karjalan kaste kauniissa säässä.

Kodin rauniot löytyivät pensaikosta,

tiilenpalaset muistoksi heinikosta.

Kotikaipuuseen rauhan mieleemme saimme,

lasten kanssa kun yhdessä muistoja haimme.

Heinäkuussa 2016

Milja Jussila

 

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>