Myttäälän entisen koulun pihalta viime talvena kaadetulle uhrimännylle on käynyt kuten monelle todelliselle maailmanhistorian suuruudelle – se on alkanut kiinnostaa suurta yleisöä vasta kuolemansa jälkeen.

Museolla on koettu heinäkuun aukiolopäivinä ennätysmäinen yleisöryntäys, ja moni on tullut erityisesti ihmettelemään uhripuun paikkaa.

Pälkäne-Seuran museokesä huipentui kotiseutuviikon keskiviikkona Museopäivään, jolloin lehtori Hannu Uotila oli kertomassa männyn tarinaa ja museoluokka oli avoinna yleisölle. Kahvipuffetin tuloilla kerättiin varoja parhaillaan käynnissä olevaan Salimäen ulkomuseon päärakennuksen peruskorjaukseen.

 

Uhrimänty saa seuraajan

Viime talvena myrskyn vahingoittamana kaadetun uhrimännyn kappaleet makaavat vielä maassa, mutta kotiseutuseuran väki on päättänyt tehdä kunniaa päivänsä päättäneelle muinaismuistolle ja nimetä sille seuraajan.

Siten esi-isätkin menettelivät, kun vanhasta uhripuusta oli luovuttava – valittiin uusi, mielellään mahdollisimman läheltä ja edellisen kaltainen. Vaikka uhrimännylle ei nykyään ole käytännöllistä tarvetta, uuden puun valitsemisella halutaan korostaa museoalueen erityistä historiallista arvoa ja muistuttaa kaikista sieltä aikojen mittaan kadonneista muinaismuistoista.

Tontilla pulpunneet seitsemän uhrilähdettä täytettiin 1920-luvulla, kun tontille ryhdyttiin

rakentamaan kansakoulutaloa. Samalla hävitettiin puita ja kiviä, jotka muistuttivat muinaisesta uhrilehdosta ja polttokalmistosta.

Uhrilehdosta on edelleen jäljellä ikivanha männikkö. Metsikössä kasvaa myös harvinaisen vanha ja kookas metsälehmus, jolle Pälkäne-Seura aikoo hakea rauhoitusmerkinnän.

Myös erillisen suojelun hakemista koko alueelle harkitaan, vaikka muinaismuistoalueena se on jo lain mukaan rauhoitettu.

– Suojelumerkintä korostaisi paikan arvoa ja tekisi nykyistä selvemmäksi, mitä siellä voi tehdä ja mitä ei, pohtii Pälkäne-Seuran puheenjohtaja Anna-Mari Henriksson-Helmikkala.

 

Mies, joka sai Paavo Nurmenkin nauramaan

 

Lähipäivinä alkavien Rio de Janeiron olympialaisten ympärillä kohistaan parhaillaan, mutta 1920-luvulla Pälkäneellä saatiin ensi kertaa kohista omasta olympiaedustajasta. Silloin Suomen joukkueen riveissä marssi paikallinen juoksijasuuruus Väinö Sipilä, joka muun muassa Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 oli 10 000 metrin juoksussa neljäs.

Samojen kisojen maastojuoksussa hän olisi ollut Suomen kultamitalijoukkueessa, ellei koko kisa olisi muodostunut urheilijoiden painajaiseksi. Hirmuhelle kaatoi juoksijoita niin, että 39 lähteneestä vain 15 pääsi maaliin. Sipilä taisteli kunnes pyörtyi ja heräsi pariisilaisessa sairaalassa.

Kauniista juoksutyylistään tunnetuksi tullut Väinö Sipilä oli yksi Suomen parhaista juoksijoista koko 1920-luvun ajan. Hänen nimiinsä kirjattiin useita pitkien juoksumatkojen maailmanennätyksiä ja arvokisavoittoja, mutta hän ei väheksynyt myöskään paikallisia ja piiritason kisoja. Sen lisäksi että Sipilä itse oli yleensä suvereeni voittaja, hän toi maailmanluokan urheilijoita kilpailemaan kotiseudulleen ja nostatti pälkäneläisen urheiluinnon ja harrastuksen ennen näkemättömiin mittoihin.

Olympiakesän museopäivän esitelmän piti Sipilän tytär Hely Saarinen, joka kertoi isänsä elämästä sanoin ja kuvin.

Museoluokka oli tupaten täynnä väkeä kuulemassa, miten Vimmun Mustalan torpassa syntynyt ja Mälkilän Sipilän talossa varttunut poika alkoi juosta kotipaikkakuntaansa maailmankartalle – aluksi leikin varjolla paljasjaloin tai saappaat jalassa, kunnes harjoittelu muuttui määrätietoiseksi ja urheiluvarusteet asianmukaisiksi.

Väinö Sipilä syntyi jouluaattona 1897. Hän oli perheen seitsemäs vesa ja vasta pikkulapsi, kun hänen isänsä osti Mälkilän Sipilän ja muutti perheineen sinne. Poika kasvoi kuten muutkin aikansa maalaislapset – vanhempien lisäksi häntä kasvatti kova työ pelloilla ja metsässä.

Oppi ei mennyt hukkaan, sillä urheilu-uran jälkeen Väinö Sipilästä tuli pystyvä ja ahkera maatalon isäntä.

Maailmanluokan urheilijaa hänestä luultavasti ei olisi tullut, ellei hänen oma kiinnostuksensa ja lahjakkuutensa olisi ollut väkevää, että se puolivahingossa veti häntä kohti huippua.

Saarinen kuvaili, miten Väinön harjoittelu alkoi Toivo Heikki -veljen kanssa ensin leikkimielellä, mutta tiivistyi sitten valmennetuksi harjoitteluksi. Päätettyään uransa Sipilä omisti miestä korkeamman kaapillisen pokaaleja ja mitaleja, mutta pohjimmaltaan hän ei ollut koskaan lähtenyt radalle pelkästään niiden toivossa.

– Isä juoksi omaksi ilokseen ja muiden iloksi, Hely Saarinen tiivisti.

Urheilijana, maanviljelijänä, Mälkilän VPK:n päällikkönä, rintamalla vänrikkinä, Pälkäneen Lukon tukipylväänä ja kaikissa mahdollisissa muissa toimissaan Väinö Sipilä tunnettiin erityisesti yhdestä ominaisuudestaan: hän oli aina hyväntuulinen, huumorintajuinen ja ystävällinen.

Hänen ystävänsä ja joukkuetoverinsa Paavo Nurmi puolestaan oli tunnetusti totinen mies, mutta Väinö Sipilän seurassa tapahtui sekin ihme, että Nurmi hymyili.

Pienen tytön kesäpäivä

On lämmin, kuiva, tuulinen sää. On kuudes päivä kesäkuuta vuonna 1944. Suomessa eletään vielä asemasodan aikaa, mutta Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alku Kannaksella on enää muutaman päivän päässä.

On keskipäivä aurinkoa tulvillaan, uusi ruoho kutittaa pienen nelivuotiaan tytön jalkoja, ja tuuli temmeltää hänen hiuksissaan leikin lomassa.

Tyttö on kotipihallaan Ainialassa, maalaistalon rakennusten keskellä.

Tyttö leikkii vuotta nuoremman serkkutytön kanssa ja heitä ”katsoo perään” täti, joka samalla puuhaa jotain saunan luona. Äiti ja isä eivät ole nyt kotona. Äiti on kauppa-asioilla kirkonkylässä ja isä, joka on ”toukolomalla” armeijasta, on kylvämässä viljaa pelloille, jotka ovat kylän ulkopuolella.

Pienen tytön maailma on nyt turvallinen, koska isäkin on kotona. Hän ihailee isän asepukua, joka on pirtin naulakossa, ja kiiltäviä saappaita lattialla.

Sitten… Tyttö kuulee serkun kauhistuneen, pelokkaan itkun ja näkee ympärillään outoja ihmisiä, jotka tuntuvat juoksevan edestakaisin kantaen kodin tavaroita ja ämpäreitä, joista roiskuu vettä.

Hän näkee valtavat oranssinkirjavat liekit, savu kirvelee silmiä.   Latorykelmä palaa, kipunoita lentää talon katolle, talo palaa… sitten navetta, aitat, sauna… Liekit nousevat kohti taivasta, aurinko peittyy…  Tyttö katsoo tuota näkyä naapuritalon pihasta, hän on kiivennyt karjaportin päälle.

Tyttö muistaa kauhun ja hädän lisäksi oudon juhlavan, suuren tunteen. Tapahtuu jotain, joka on hänelle vieläkin täysin käsittämätöntä ja jotenkin kaksitahoista. Koti palaa, mutta tyttö ei yksin omaan itke ja pelkää, vaan… Häntä ei saada helposti alas portilta – niin kerrotaan – on kuin hän olisi jähmettynyt tuon näyn edessä ja olisi halunnut olla siinä.

Isä joutui lähtemään viikon päästä palosta Kannakselle.  Tytöt jäivät äidin kanssa kotiin, joka oli muuttunut tuhkan, lasinsirpaleiden ja vääntyneiden rautojen maastoksi. Vielä lämpimässä tuhkassa oli mukava kävellä paljain jaloin, kunnes astui lasin sirpaleeseen tai naulaan ja tunsi kivun.

Aikanaan isä palasi sodasta ja koti rakennettiin uudestaan.

 

Aili Huhtinen

 

Naapurin tyttö

Vuonna 1946 Ainialan naapurissa Raatikalla pidettiin äsken syntyneen tyttövauvan ristiäiset samassa tilaisuudessa, jossa lapsen äkillisesti kuollut isä siunattiin maan lepoon. Syntymä ja kuolema kohtasivat odottamatta.

Äiti jäi yksin kasvattamaan lasta ja ylläpitämään maalaistaloa.

Äidin pitää ehtiä talon töihin ja asioille kirkonkylään. Kuka hoitaa tyttöä? Naapurin täti – lapsi jätetään kotia vastapäätä sijaitsevan Postipirtin lattialle leikkeihinsä aikuisten ”silmän alle”. Postipirttiin kaikki kylän posti tuodaan isossa säkissä, ja sieltä saa jokainen käydä määräaikana hakemassa omansa.

Paljon leluja tytöllä ei ole, mutta onhan vanhaa sanomalehtipaperia, jota hän innokkaana opettelee repimään. Aika kuluu mukavasti ja turvallisesti aikuisten joukossa äitiä odotellessa.

Äidin kulkuväline oli polkupyörä – Tyttö muistaa äidin aina olleen menossa jonnekin rivakasti polkien, kassi pyöräntangossa heiluen. Kesäisin tyttö nostaa vieläkin äidin vanhan polkupyörän kesäkotina olevan kotitalonsa pihakoivuun nojaamaan. Äiti on vahvasti läsnä.

Tyttö kasvaa. Äiti käy myös naapuritalossa töissä ja ottaa tytön mukaan kasvimaalle, heinäpellolle, puintitöihin ja perunan nostoon.

Samanikäisiä leikkikavereita ei kovin paljoa ole. Tyttö viihtyy aikuisten seurassa työskentelyä seuraten. Suurena tapahtumana lapsen maailmassa on Naapurin Emäntä, joka tuo kahvit työntekijöille pellolle.

Kaikki istuvat silloin alas ojan reunalle. Kahvi ja pulla maistuivat – tyttö kokee turvallisuutta ja hyväksytyksi tulemista. Samoin käy ruokailtaessa naapurin pirtin pitkän pöydän ääressä. Tyttö istuu muiden mukana ja tuntee kuuluvansa suureen hyvien ihmisten piiriin.

Uusi koti vanhan puretun tilalle rakentuu hitaasti – on edelleen puute rakennusaineista – tilattua tavaraa saa odottaa. On myös puutetta työntekijöistä, sillä kaikilla on itsellään paljon uudisrakentamista.

Joulut vietettiin aluksi äidin suvun luona toisessa pitäjässä. Oli mukava tavata tätejä ja serkkuja mutta kotijoulua myös kaipasi. Sitten päätettiin viettää joulu kotona. Ulkona oli kova pakkanen eikä ainoasta tulisijasta tahtonut riittää lämpöä. Äiti keksi keinon – haettiin vanhoja vällyjä alle ja ylle, ja niin tarjettiin. Vällyt ovat edelleen tytön lempipeitteitä.

 

Aili Huhtinen

Pikkupiian arkipäivä

On talvinen arkipäivä Mälkilän Ainialassa, missä Pikkupiika on työntekoa opettelemassa. Eletään vuotta 1936 – pikkupiika on 15-vuotias.

Hän herää ”kommuutihuoneessaan” – pienessä komerossa – kahvin tuoksuun ja kuulee miesten puheensorinan pirtistä.  Isäntä siellä talon poikien kanssa juo aamukahveeta. Pikkupiika liittyy seuraan, juo kahveeta hänkin ja syö rievää.

Kahvin jälkeen hän aloittaa päivän työt. Hän hakee puita liiteristä useamman sylillisen keittiöön ja kamarien uunin eteen. Sitten veden hakuun: ämpärit kummassakin kädessä ja useamman kerran, sillä vesisaavi keittiössä on suuri ja vettä tarvitaan päivän mittaan paljon.

Emäntä herää myös ja keittää talon tyttären kanssa omat kahveet pienellä kuparipannulla. Pikkupiian töihin kuuluu lattioiden lakaisu ja jatkuva tiskaaminen. Jos on leipomis-, pyykinpesu- tai mankelointipäivä, menee hän aina niihin töihin avuksi.

Kymmenen aikaan juodaan kymmenkahveet ja syödään ehkä myös puuroa.

Touhua riittää – Pikkupiika juoksee toimittamassa asioita naapureihin kuin posteljooni.  Tai hän pitää jyväsäkin suuta aitassa, kun miehet laittavat myllykuormaa valmiiksi.

Päivän pääruoka syödään pirtin pitkän pöydän ääressä puolilta päivin. Yleisin arkiruoka on joku soppa, liha-, kala- tai hernekeitto, tai perunat ja soosi. Suolakalaa on usein pöydässä lisänä. Ruokajuoma on tavallisesti kotona tehty kalja ja piimä, maitoa ei joka aterialla ole. Leipänä on varikoinen: perunalimpun kaltainen imelletty ruisleipä, setsuuri eli maustettu limppu tai kova katossa leipävartaassa kuivamassa ollut reikäleipä.

Työt jatkuvat ja iltapäiväkahveet juodaan, silloin on yleensä kahvin kanssa nisua tai korppuja kastettavana.

Ilta-ateriana on hyvin usein talkkunaa, suolakalaa ja muttia, joka on ohrajauhoista ja vedestä tehty, suolalla maustettu survos.

Illan viimeisinä töinään Pikkupiian pitää tarkistaa keittiön yleinen siisteys. Jos Emäntä antaa luvan, hän voi piipahtaa kotimökissään noin puolen kilometrin päässä äitiä tervehtimässä.

Arkipäivä päättyy – väsynyt talonväki vetäytyy nukkumaan illalla kahdeksalta, viimeistään yhdeksältä.

 

Aili Huhtinen