Kuvanveistäjä Kimmo Pyykön ajatus kutsua entisiä oppilaitaan yhteiseen näyttelyyn on jalostunut Kangasalan Kimmo Pyykkö -museossa harvinaiseksi kokonaisuudeksi.
Yhdeksän eturivin kuvataiteilijan yhteisnäyttely on ylipäätään harvinainen. Kaikki Akatemian aamut – Kimmo’s Pub -näyttelyn taiteilijat ovat jo pitkään näkyneet valovoimaisina tekijöinä sekä kotimaassa että ulkomailla, ja monilla on parast’aikaa töitä muissa näyttelyissä.
Näyttely on lisäksi kuratoimaton, eli taiteilijat ovat hoitaneet suunnittelun ja ripustuksen kokonaan itse, mikä on harvinaista sekin.
Taiteilijoilla on siis yhteinen alku 1970-luvun alussa, työhuoneessa professori Kimmo Pyykön silmän alla. Samasta lähdöstä on haarautunut kahdeksan keskenään hyvin erilaista polkua, taiteilijantietä, jotka ovat kulkeneet kuka mitäkin kautta suomalaisen nykytaiteen huipulle.
– Olen iloinen, että satuin saamaan lahjakkaita oppilaita, Pyykkö itse toteaa vaatimattomasti.
Hänen oppilaillaan sen sijaan on selvä näkemys siitä, miten pohja kunkin uralle rakennettiin.
– Kimmo ei tuominnut koskaan, vaan antoi vihjeitä ja arvosti meidän näkemyksiämme, Taru Mäntynen muisteli näyttelyn avajaisissa.
Luonto tapaa mytologian
Vaikka taiteilijat ovat valinneet Kangasalan näyttelyyn veistoksia monilla eri perusteilla, näyttelystä löytyy yhteneviä teemoja.
Kaikki naispuoliset taiteilijat esimerkiksi ovat mukana erilaisilla eläin- ja luontoaiheilla.
Miina Äkkijyrkän hellyttävät varsa- ja vasikkahahmot ovat anatomisesti hyvin tarkkoja ja hätkähdyttävän elävän tuntuisia, kun taas Barbara Tieahon kierrätysmuovista valmistettu Joutsenlampi-installaatio tuo mieleen fantasia- tai piirroselokuvan.
Hannele Kylänpään eläinveistokset ovat linjoiltaan rosoisempia kuin Äkkijyrkän, mutta kuten Kimmo Pyykkö toteaa, niissä on tavoitettu herkästi eläinyksilön sielu ja persoonallisuus. Luonnon keskellä asuva Kylänpää onkin valinnut mallikseen villejä eläimiä, jotka katsojan on mielikuvissaan helppo sijoittaa luonnonympäristöön valkeaksi maalatun alustan sijasta.

Taru Mäntynen ammentaa aiheitaan suomalaisesta mytologiasta. Lampaanpesijä -veistoiksessa on yhdistetty pronssia ja villaa.
Taru Mäntysen mytologian maailmasta ammentavissa töissä eläimet ovat puolestaan vahvasti tarinallisia.
Myös Pekka Pitkäsen ja Matti Nurmisen töissä voi nähdä yhteyksiä mytologian ja erilaisten etnisten kulttuurien maailmaan, mutta niissä on myös kannanottoa nykyajan yhteiskunnallisiin teemoihin, kuten myös Matti Aihan teoksissa.
Pekka Kauhasen kaksi pientä veistosta ovat aluksi vähällä jäädä huomaamatta näyttävien eläinveistosten takana, mutta kun ne keksii, niitä riemastuu tarkkailemaan pitkäksi aikaa. Akvarellistin puku poikkeaa monitulkintaisena väripilkkuna näyttelyn kaikista muista töistä.
Pakolainen 1960-luvulta
Entä sitten mestarien mestari, Kimmo Pyykkö itse? Hän on valinnut omatkin näyttelytyönsä
aamusta päin katsottuna, sillä Pakolainen ja Pieni sotilas ovat molemmat nuoruudentöitä 1960-luvulta. Molemmat ovat suorastaan alleviivaavan ajankohtaisia ja myös suorasti kantaaottavia, tai se on ainakin tulkinta ensimmäisen vilkaisun jälkeen.
Pakolainen on jaloilla juokseva palopommi, eikä sen enempää kuin Pienen sotilaankaan herättämiä mielleyhtymiä tarvitse jäädä odottamaan, koska niitä syntyy hakematta.
Mielenkiintoista on, että Kimmo Pyykkö on aina tietoisesti pyrkinyt välttämään yhteiskunnallisesti osallistuvaa taidetta.
– Esimerkiksi Pakolaisessa halusin kuvata yksilön hätää, kiirettä ja ahdistusta, vaikka siihenkin aikaan teosten tulkinta olisi voinut olla toisenlainen, hän kertoo.
Pyykön työt ovat näyttelyn asettelussa ensimmäiset lukuun ottamatta Miina Äkkijyrkän sisääntuloaulaan sijoitettua Varsa-veistosta. Ne pysäyttävät katsojan heti alkuun, ennen lähtöä matkalle oudompia todellisuuden kerrostumia kohti.
Viimeisimmät kommentit