Yhteistoiminta-alueella on kehitetty saattohoitoa

Elämän viimeinen matka

Kosketuksella on suuri voima. Hoitaja Sirkka Pesonen laskee kätensä ohimennessään potilaan hartialle.

Kosketuksella on suuri voima. Hoitaja Sirkka Pesonen laskee kätensä ohimennessään potilaan hartialle.

Kun sairaan voimat ehtyvät ja sairaus etenee siihen vaiheeseen, ettei sitä voida enää parantaa tai elinaikaa ei kannata enää hoidoin pidentää, siirrytään palliatiiviseen hoitoon. Se on oireenmukaista hoitoa, joka lievittää oireita ja kohentaa elämänlaatua.

Palliatiivisen hoidon loppuvaihetta kutsutaan saattohoidoksi. Saattohoito sijoittuu aivan elämän loppumetreille. Saattohoidolla tuetaan ja hoidetaan yksilöllisesti kuolevaa ihmistä sekä hänen läheisiään ja valmistaudutaan yhdessä lähestyvään kuolemaan.

Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä on kehitetty hoitoketju, jossa saattohoitopotilaan ei tarvitse edetä monen laitoksen kautta. Saattohoitopotilaat voivat tulla suoraan terveyskeskussairaalaan. Tieto palliatiiviseen hoitoon siirtyneistä saadaan suoraan esimerkiksi keskussairaalasta ja tämän jälkeen heihin ollaan yhteydessä terveyskeskussairaalasta.

Kotisaattohoito tuo kotiin kotihoidon palvelut sekä uutena kotisairaalan, jolloin kivunlievitystä saa kattavasti myös kotiin. Näitä palveluja saa tilanteen mukaan, mutta kotisaattohoito edellyttää omaisten osallistumista läheisen hoitoon vuorokauden ympäri. Kun ei enää pärjää kotona, terveyskeskussairaalan ovet ovat avoinna lupapaikkapotilaalle mihin aikaan tahansa kaikkina viikonpäivinä.

 

Inhimillisyyttä viimeiseen

Terveyskeskussairaalan ykkös- ja kakkosvuodeosastot jäivät kesän aikana historiaan. 60-paikkainen sairaalaosasto Kangasalan terveyskeskuksessa on jaettu kolmeen eri osaan, joista yksi on akuuttiosasto, toisessa keskitytään kuntoutukseen ja kolmannessa yhdistyvät akuutti- sekä saattohoito-osasto.

– Pystymme antamaan samanlaista lääketieteellistä hoitoa kuin sairaalassa tai saattohoitokodissa, kertoo erityispätevyyttä työn ohessa suorittava osastonlääkäri Eveliina Hakala.

Kivunlievitykseen saa kipupumpun, lääkkeitä sekä fysiologisia hoitoja. Työssä on mukana osaava tiimi, johon kuuluvat pysyvä osastonlääkäri ja hoitajat sekä sosiaalityöntekijä, ravitsemusterapeutti, psykologi, fysioterapeutti, sairaalapastori ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Vuoden alusta mukaan saatiin myös vapaaehtoistyöntekijöitä.

– Eniten pelätään kipua sekä oman hallinnan menetystä, lääkäri Eveliina Hakala kertoo.

Kaikkiin tarpeisiin pyritään vastaamaan ja osastolla kannustetaan tuomaan mukana omia tavaroita kuten tauluja, kuvia, torkkuviltti tai villasukat. Myös lemmikkien vierailut ovat sallittuja.

Omaisten toivotaan olevan mukana ja terveyskeskussairaalasta löytyy varavuoteita, joilla voi tarvittaessa nukkua läheisensä vierellä. Ketään ei ajeta pois.

Paikkaa voi käydä myös katsomassa etukäteen sovitusti. Jollain voi olla ehkä muistoja menneiltä vuosilta, joista hoito sekä ympäristö ovat kehittyneet.

 

Aikaa ja tukea

Moni haluaa olla kotona niin pitkään kuin mahdollista ja palliatiivinen vaihe voi kestää pitkään. Varsinainen saattohoito kestää vain joitakin päiviä tai viikkoja. Jos kunto kohenee terveyskeskussairaalassa, kotiin pääsee aina ja sänkypaikka säilyy silti.

– Kuolema herättää paljon tunteita ja kysymyksiä. Me annamme tukea ja vastaamme potilaan ja omaisen kysymyksiin, jottei heille jäisi mitään epäselvää lähestyvästä kuolemasta, kertoo hoitaja Sirkka Pesonen.

Läsnäolo ja kiireettömyys on tärkeää. Hyvällä perushoidolla voidaan helpottaa oloa ja kipua voidaan hoitaa monin muinkin keinoin kuin lääkehoidoin.

– Asentohoito sekä painetta ehkäisevät patjat helpottavat. Meiltä saa myös vessatuolit, nousutuet, sairaalasängyt ja muut apuvälineet kotiin, Pesonen muistuttaa.

Terveyskeskussairaalassa syödään sitä, mikä maistuu. Jos lisäravinteet maistuvat, niitä tilataan.

– Meillä voi tilata ruokia toiveruokalistasta. Jos on tehnyt mieli hampurilaista tai graavilohta, niin keittiöhenkilökunta on pystynyt toteuttamaan toiveen, osastonhoitaja Marja Vitikainen kertoo.

 

Vapaaehtoiset mukana työssä

On tärkeää, ettei kukaan joudu olemaan yksin. Tätä varten seurakunta koulutti vuoden alussa Yhteisvastuukeräyksestä saaduilla varoilla vapaaehtoisia terveyskeskukseen. Osa vapaaehtoista on työikäisiä, osa eläkeläisiä.

– Emme osallistu hoitotyöhön, vaan voimme esimerkiksi lukea yhdessä jotain, mitä potilas haluaa ja jaksaa, voimme laittaa mielimusiikkia tai käydä kanttiinissa, vapaaehtoinen Kaarina Kokkonen kuvailee.

Jos omaiset ja potilas haluavat, vapaaehtoinen tulee jakamaan arkea.

– Lähdin koulutukseen, sillä toivon, että voisin antaa jollekin laatua viimeisiin hetkiin.

Omaiset saavat turvallisin mielin käydä suihkussa, syömässä tai hoitaa työpäivänsä ja tietävät, että läheisen luona on joku ja heti, jos jotain muutosta tapahtuu, heille ilmoitetaan.

– Kannattaa pyytää apua pienessäkin asiassa, Kokkonen rohkaisee.

Seurakunta mahdollistaa vapaaehtoistyön sekä järjestää työnohjausta, mutta uskontoa ei tuoda tilanteisiin paitsi tietenkin siinä tilanteessa, että potilas niistä asioista haluaa keskustella.

– Tärkeintä on lähimmäisenä oleminen, läsnäolo, Kaarina Kokkonen toteaa.

Osastolla on sekä yhden että kahden hengen huoneita. Kaarina Kokkonen on vapaaehtoisena saattohoidossa.

Osastolla on sekä yhden että kahden hengen huoneita. Kaarina Kokkonen on vapaaehtoisena saattohoitotyössä.

Pelkäämmekö kuolemaa vai kuolemista?

Kaikki luomakunnan jäsenet pyrkivät lisääntymään ja kasvattamaan jälkeläisensä aikuisiksi. Veli kamppaili kahdeksan vuotta lisäaikaa elämäntehtävänsä loppuun saattamiseen. Hän pääsi näkemään, että lasten siivet kantavat ja he löytävät paikkansa elämänsä.

Sitten tauti voitti.

 

Veljen taistelu poiki meidän sukuumme tyytyväisiä veronmaksajia. Jos aikoo satuttaa itsensä pahasti tai sairastua vakavasti, kannattaa syntyä Suomeen.

Veljen lisävuodet ostettiin muun muassa kalliilla amerikkalaisilla syöpälääkkeillä. Huippuhoitojen ansiosta hän pystyi viettämään lähes loppuun asti lähes normaalia koti- ja työelämää.

 

Saattohoito on kuolevia mummoja varten, ei parhaassa iässä olevalle miehelle. Saattokoti sai veljeltä pakit kahdesti. Kolmannella kerralla hän ei enää jaksanut vastustaa riittävästi ambulanssin ovella.

Saattokodin kalmankatkuinen nimi pitäisi ehdottomasti muuttaa. Nimi antaa upeasta paikasta aivan vääränlaisen kuvan.

Laitoksia inhoavankin on helppo mennä sen ystävälliseen, arvostavaan ilmapiiriin. Surun ja kuoleman keskellä tehdään upeaa työtä.

 

”Onko äiti jo taivaassa”, saattokodin jäätelöpakastimelle ensimmäisenä sännännyt suloinen pikkutyttö kysyi.

Hän tulee todennäköisesti muistamaan lohtujäätelöt paremmin kuin liian nuorena nukkuneen äitinsä.

Saattokodin pakasteet ja jääkaapit on ladattu täyteen, jotta rakkaitaan saattavat jaksaisivat kuolinvuoteen äärellä.

Veljen naapurihuoneen asukas vietti ehkä viimeiseksi jääneen terassi-illan saattokodin pihassa kaverinsa kanssa. Kaveri toi mukanaan mielijuomat ja sikarit. Niidenkään vuoksi ei välttämättä tarvitse lähteä mihinkään, sillä talon puolestakin löytyy viskit ja konjakit.

Toisella naapurilla oli ovessa kissavaroitus. Rakkain saattaja voi olla myös nelijalkainen.

 

Saattokoti lisäsi luottamusta yhteiskuntaan. Suomi on aika hieno paikka, jos hoidamme toisemme näin arvokkaasti viimeiselle matkalle.

Halpaa se ei varmasti ole, sillä reilua kymmentä potilasta kohti oli yölläkin kaksi hoitajaa. Päivällä hoitajien ja lääkäreiden lisäksi talossa hääri muun muassa hieroja, joka hoiti omaisten jumiutuneita hartioita.

Henkilökunnan apuna toimii laaja joukko vapaaehtoisia, jotka käyvät ilahduttamassa ja ulkoiluttamassa lähteviä asukkaita.

 

Oman veljen kuolema haastaa elämän iloisemmat merkkipaalut, kuten lasten syntymät. Osa surusta on ehdottomasti itsekästä laatua: kuolinvuoteella tajuaa omankin elämänsä rajallisuuden. Kuolema pistää miettimään, miten pitäisi elää.

Saattokodissa hoidetaan ainakin yhtä paljon saattajia kuin lähtijöitä. Se myös hälventää syvintä inhimillistä pelkoa, kuoleman pelkoa.

Pelkäämmekö itse asiassa kuolemaa vai kuolemista?

 

Kuoleman pelko on epävarmuutta siitä, mitä hengelle tapahtuu kuoleman jälkeen. Kuolemisen pelko taas kammoa siitä, miten tuskaisia viimeiset hetket voivat olla.

Ihmisellä ei ole tilaisuutta harjoitella lähtöä, mutta saattokodista löytyy alan osaamista. Ihmisiä päivittäin viimeiselle matkalle saattavat hoitajat osaavat lukea lähdön hetken varsin tarkasti liman korinasta, raajojen turpoamisesta ja muista merkeistä. Hoitajat tietävät, mitä kuoleva pystyy syömään, milloin hänen nesteytyksensä kannattaa lopettaa ja miten tuskaista pitää lääkitä.

 

Saattohoito-osaamista viedään kotihoitoon ja palvelutaloihin, joissa vanhukset viimeiset aikansa elävät. On hyvä, ettei kuoleman läheisyys aiheuta turhaa pompottamista paikasta toiseen. Ihminen saa viettää viimeiset ajat tutussa ympäristössä.

Mutta varsinkin vakavat sairaudet poikivat tapauksia, joissa hoitajat ja hoidettavat joutuvat nostamaan kädet pystyyn. Kun mikään ei enää auta, pitää tehdä lähteminen mahdollisimman helpoksi. Saattokodin pitää olla hoitoketjun luonteva päätepiste, kun tilanne sitä vaatii.

Tommi Liljedahl

Pentorinteessä eletään sydämellä mukana

Kun vanhus ei enää pärjää yksin kotona, vanhainkodit Pälkäneellä, Kangasalla sekä Kuhmalahdella tarjoavat kodinomaisen ympäristön. Vanhainkodeissa eletään vahvasti, mutta hoitoajat ovat lyhentyneet viime vuosina.

– Hoitoon tullaan entistä huonokuntoisempana, Pentorinteen osastonhoitaja Marjut Hietanen kertoo.

Pentorinteessä Kuhmalahdella on 40 hoitopaikkaa. Niistä seitsemän on lyhytaikaista tehostettua hoitoa, joka auttaa pärjäämään pidempään kotona.

Vanhainkoti on elämän viimeinen koti, jossa myös kuollaan.

– Lopun lähestyessä, kun kaikki voitava on tehty, tehdään saattohoitopäätös. Siitä puhutaan sekä asukkaan että omaisten kanssa.

Saattohoitopäätöksen jälkeen turhia hoitotoimenpiteitä vältetään. Tilanne rauhoitetaan ja mittausten sijaan keskitytään ihmiseen ja oireiden hoitoon. Hyvään saattohoitoon kuuluu myös omaisen huomioiminen.

Hoitosuhde on usein pitkä ja se luo turvallisen olon sekä asukkaalle että omaiselle. Kun kuolema sitten lähenee, hoitaja soittaa aina omaiselle ja kysyy, haluaako tämä tulla vielä vierelle. Omainen voi myös yöpyä halutessaan Pentorinteessä.

– Me sanoitamme kuolemaa. Kerromme, mitä tapahtuu, mistä oireet kertovat ja miltä kuoleva näyttää. Me kerromme esimerkiksi, miksi syömisellä ja juomisella ei ole enää merkitystä. Sekä asukkaan että omaisen pitää luopua ja me olemme siinä tukena.

 

Hoitaja on ihminen ihmiselle

Hoitajat ovat paitsi töissä vanhainkodissa, he ovat myös aidosti ihmisiä. Kaikilla ei ole omaisia huolehtimassa, mutta hoitajat pitävät kädestä ja välittävät.

­– Hoitaja elää mukana. Kyllä me myös itkemme, Brita Ahonen kertoo.

Hoitajan on oltava läsnä ja aidoimmillaan kohdatessaan kuolemaan valmistautuvia.

– Kuolemisessa ei ole mitään mystistä. Se on luonnollinen asia. Ihminen tekee elämässään kaksi asiaa vain kerran; syntyy ja kuolee. Kun syntyy, hoidetaan kaikin mahdollisin tavoin. Kuolema on ehkä vähän aliarvostettua. Jos saisin päättää, niin jokaisella ihmisellä pitäisi olla joku vierellään, Brita Ahonen sanoo painokkaasti.

Hoitaja Teija Tiiva on samaa mieltä.

– Ihminen ymmärtää loppuun saakka.

Pentorinteessä on saattohoitohuone, jonne voi siirtyä kahden hengen huoneesta.

– Kuolema on niin intiimi asia, että saattohoitohuoneessa sekä asukas että omaiset saavat olla rauhassa, Brita Ahonen toteaa.

 

Kivusta ei tarvitse kärsiä

– Suurin osa kuolemista on kauniita ja rauhallisia, Marjut Hietanen sanoo.

Elintoimintojen hiipuminen voi olla kuitenkin kivuliasta, jolloin siihen pystytään vaikuttamaan säännöllisellä kivunlievityksellä.

– Tänä päivänä ei tarvitse kärsiä, Marjut Hietanen sanoo.

– Kipu ei jalosta ketään, Brita Ahonen myöntelee.

Henkilökunta lääkärin johdolla on ammattitaitoista kivunhoidossa.

– Kokonaisvaltainen hoito on meille tärkeää. Siihen kuuluvat perushoito, kivun hoito, henkinen puoli sekä halutessa hengellinen puoli.

Kelloa saattohoidossa ei tarvitse katsoa, vaan lääkitystä annetaan kivun mukaan.

– Täällä oli kerran eräs iäkäs henkilö, joka sanoi hoitajalle, että ”voisi se kuolema jo tulla”. Hoitaja vastasi, että Taivaanisällä on meille kaikille omat aikataulunsa. Vanhus vastasi, että ”voisi se Taivaanisä vähän minunkin aikatauluani kuunnella”. Ei mennyt kauaakaan, kun hän kuoli, Brita hymyilee.

Pentorinteessä kuolee keskimäärin parikymmentä asukasta vuosittain, mutta jokaisen kerran kuolema on ainutkertainen.

– Ei ole ainoaa oikeaa tapaa kuolla. Jokainen tapa on erilainen, niin kuin me ihmisetkin olemme, Brita Ahonen miettii.

Hoitajat tekevät työtä koko sydämellään.

– Tekee elämästä merkityksellistä, kun saa olla tukena omaiselle siinä hetkessä, jolloin toinen tarvitsee ehkä eniten apua, Marjut Hietanen sanoo.

Marjut Hietanen, Brita Ahonen sekä Teija Tiiva jututtavat Pentorinteen asukasta.

Marjut Hietanen, Brita Ahonen sekä Teija Tiiva jututtavat Pentorinteen asukasta.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?