Paperilehden hapertuminen?

Aloitellessani poliisin töitä Pikkuroballa neljä vuosikymmentä sitten kuului jonkun yöpartion tehtäviin hakea yhden aikaan juuri koneiden sylkemät Helsingin Sanomat ja Uudet Suomet Ludviginkadulta sekä Ruoholahdesta. Kuorma-autot lähtivät samoilla havinoilla toimituksista kuljettamaan aviiseja ympäri Suomen. Lehtitalojen omat jakajat työntelivät painotuotteet helsinkiläisten postiluukuihin hyvinkin ennen aamuviittä joka puolelle pääkaupunkia.

Asuimme välillä Vantaalla omakotialueilla pari vuosikymmentä. Sinnekin lehti kannettiin aamuisin viimeistään viideksi harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.

Muutto Kamppiin 2000 tuntui tässäkin suhteessa mukavalta, kun loistavien jakajien ansiosta Hesari kolisi tuulikaappiin pääsääntöisesti neljän tietämillä. Jakotöistä alkoi muutama aika sitten huolehtia Posti, mutta kantajat eivät kaiketi vaihtuneet, kun homma toimi edelleen.

 

Herään monen kaltaiseni iltapäivän ihmisen tavoin hyvin varhain ja käyn aamiaiselle arkisin vartin yli viisi. Jos ei lehteä pöydällä tuolloin näy, aamu lähtee tukkoisesti käyntiin.

Muutaman euron kuukausimaksulla saa näköistuotteen näkymään tietokoneen ruudulle, mutta tähmäisillä käsillä leivän ja jukurtin syönnin sekä kahvinjuonnin lomassa lukemisesta ei nautinnollista tule.

Rimpuilen vielä työelämässä ja hiukan pakkaa aamulla kiirekin painamaan. Syyskuussa 2016 Hesarin jako pätki pahasti. Tiedän toki jaon ohjeaikojen takarajat, mutta niihinkään ei enää ylletty. Ihmettelin, eikö asia vaivannut ketään muuta kuin minua? Tilanne korjautui hienosti ennalleen lokakuussa, liekö vakituinen jakaja sairastellut.

 

Helsingin Sanomat mainostaa tilauksen edullisuutta. Vuositasolla tililtä häviää kuitenkin noin 450 euroa. Mikäli toistuvasti joutuisin siirtämään arki-iltaisin lehteni suoraan paperinkeräyslaatikkoon sitä avaamatta, pitäisi miettiä tuotakin panostusta.

Luulisin jakajien kyllä lähtevän liikkeelle hivenen aikaisemmin, jos palkkauksesta ja työehdoista sovitaan – niin paljon tämä maailma ei ole vuosikymmenien saatossa muuttunut. Meille kannetaan edelleen niin sanottua poromiesten painosta, jossa usein kerrotaan lehden menneen painoon edellisiltana ennen kuin vaikkapa jääkiekko-ottelu myöhään illalla päättyi. Tiedän näiden murheideni kuulostavan pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvien korvissa joutavalta narinalta.

 

Tietoa tarjotaan 24/7 ajantasaisena kaikista mahdollisista tuuteista. Digilehdet syövät markkinaosuuksia paperiversioilta. Monet paikalliset julkaisut ja jotkut isommatkin joutuvat harventamaan ilmestymistahtiaan tai lyömään lapun luukulle.

Kaikki sujuu nykyään notkeammin ja nopeammin kuin vuosikymmenet sitten – paitsi paperilehden jakelu. Uskoisin kuitenkin, että isot lehtitalot halutessaan voivat asian järjestää. Hyvänä esimerkkinä toimii Suomen Kuvalehti, joka jo ilmestyessään on vähän ”vanha”. Julkaisu kannetaan postin mukana meille Kamppiin perjantaina iltapäivällä.

Pari kertaa lukuhetken pääsi aloittamaan jakeluhäiriöiden vuoksi vasta maanantaina illalla, jolloin painotuote täytti puoli viikkoa. Päätoimittaja pahoitteli hommaa kirjoituksessaan ja julkaisu lojotti postiluukun alla muutaman kerran jo torstaina töistä palatessani.

 

Paikalliset julkaisut joutuvat miettimään strategiaansa jatkuvasti. Jotkut jatkavat entiseen malliin työntämällä melko ohkaisia lituskoita jopa kolme kertaa viikossa. Esimerkiksi Sydän-Hämeen Lehti valitsi toisen tien. Paksu nivaska ilmestyy nykyään ainoastaan keskiviikkoisin, jos posti sen sinä päivänä ennättää kantaa.

Aviisiin on kerätty laadukkaita laajoja juttuja omalta alueelta, kasa kolumneja ja muita vastaavia kirjoituksia, urheilua erittäin mukavasti, ”aikaa kestäviä” merkittäviä uutisia, kirkolliset ja muut kuulutukset, seurakuntien asioita, laaja yleisönosasto mielipiteineen, kylien kuulumiset ja niin edelleen. Hommaa tukee digitaalinen tuote, josta löytyvät ajantasaiset tarinat.

 

Oman osansa muodostavat ilmaiseksi jaettavat lehdet. Hassulta tuntuu astua aamuisin ratikkaan lukemaan samat pääuutiset, jotka löytyisivät siitä lehdestä, joka ei vielä ennättänyt tulla kotiin. Kamppi – Eira, Töölöläinen, Lauttasaari ja vastaavat takaavat laadukkaan tiedon oman alueen asioista joko kotiin kannettuna tai kaupan eteisestä mukaan noukittuna. Lähestymiskulma piirtyy luonnollisesti ilmestymistiheyden ja lukijakunnan sekä ehkä mainostajien tarpeiden mukaan.

Iän karttuessa tulee yhä useammin mieleen, kannattaako ihan kaikkea perinteistä mättää romukoppaan.

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas ja Helsingin poliisilaitoksen operaatiopäällikkö.

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas ja Helsingin poliisilaitoksen operaatiopäällikkö.

Seuratessani omia aikuisia poikiani näen heidän kasvaneen toisenlaiseen kulttuuriin ja elämänmenoon. Aamulehden puuttuminen ei heitä haittaa. Terveillä silmillään he tuijottavat kännykän pieneen näyttöön juoksuttaen kymmeniä uutisjuttuja nopeasti näkökentän lävitse.

Luulen kuitenkin meitä vanhan koulukunnan ihmisiä vielä löytyvän pääkaupunkiseudulta kymmeniä tuhansia. Meitä, jotka haluavat etenkin aamuisin lukea paperista lehteä kiireettömästi samalla, kun nautimme aamiaista.

Aamiaista, joka joidenkin tietojen mukaan ei enää olekaan päivän tärkein ateria, vaikka näin aina aikaisemmin todistettiin.

 

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?