Suomen viimeiset vuodet saavat näkemään punaista

Suomen kolme viimeistä presidenttiä Sauli Niinistö, Tarja Halonen ja Martti Ahtisaari olivat kaikki paikalla. Kuulostaa maamme kannalta ikävän lopulliselta, eikö?

Tarkennetaan siis vähän. Kyseessä eivät tiettävästi olleet Suomen kolme viimeistä presidenttiä, vaan kolme viimeisintä – tekstiin oli livahtanut virheellinen muoto, joka on yleistynyt mediassa siinä määrin, että osa lukijoista sai sen tulkittua mielessään ”oikein”.

Ongelma syntyykin siitä, milloin kirjoittaja oikeasti tarkoittaa ”viimeisellä” viimeistä eikä jotakin muuta.

Minun elämäni viisi viimeistä vuotta eivät toivottavasti ole elämäni viisi viimeksi kulunutta vuotta, ja Lionel Messikin toivonee, etteivät hänen kymmenen edellistä peliään ole ne ”kymmenen viimeistä”. Kirjailijan ”kaksi viimeistä kirjaa” ovat ne viimeiset, joiden jälkeen tuotanto ei enää jatku. Kiitos toimittajien kasvavan hälläväliä-asenteen tai ymmärtämättömyyden suomen kielen hienouksista ja eroavaisuuksista englannin kielen kanssa, yhä useampi kirjailija näyttää jatkavan kirjallista uraansa lopettamisen jälkeenkin.

Englanti kiristääkin otettaan suomen kielestä sekä huomaamatta että hyvinkin räikeästi. Aiemmin moni homma on meillä vienyt aikaa, mutta kuin varkain se on englannista mallintaen viime aikoina alkanut ottaa sitä. Useimmilla meistä räikeimmät kielisähläykset, kuten toimitusjohtaja Miikka Seppälä puhumassa Särkänniemen ”matkailuresortista”, nostavat onneksi vielä niskakarvat pystyyn.

Myös puhekieliset ilmaisut livahtelevat yhä useammin niin sanottuihin virallisiin julkaisuihin. Esimerkiksi Saara Aalto oli joidenkin lehtitietojen mukaan perumisen sijaan ”peruuttamassa” joulukiertueensa Suomessa, minkä voisi kuvitella tuovan jonkin verran erilaisia logistisia ongelmia. Toisten lähteiden mukaan Aalto oli varsin mielenkiintoisesti laulanut Suomen euroviisukarsinnassa joitakin vuosia ”takaperin”.

Hyvän ja paremman jälkeen ei tule enää paras vaan ”parhain”, ja piakkoin sekään ei enää riitä vaan superlatiivi kuulunee ”kaikkein parhain”.

 

***

 

Löperöt toimittajat upottavat ruostuneet säilänsä otolliseen maaperään. Ohjeita ja sääntöjä tiukasti noudattavaksi mielletty Suomen kansa nimittäin paljastaa kielioppiasioissa kapinallisen puolensa; kaikki halutaan tehdä juuri toisin päin kuin pitäisi. Millään muulla ei voi selittää sitä lähes johdonmukaista intoa, jolla sana halutaan välttämättä vääntää päättymään kahteen vokaaliin esimerkiksi sanoissa monta (”montaa”) tai paljon (”paljoa”). Tähän nähden täysin järjenvastaisesti n-kirjainta tungetaan vastaavasti paikkoihin (”enään”), joihin se ei kuulu.

Oikeakielisyyden airut eli kotimaisten kielten keskus Kielitoimistokin tuntuu nostaneen kätensä pystyyn. ”Montaa” on sen mielestä hyväksyttävissä tietyissä lausetyypeissä, vaikka asia olisi ollut ilmaistavissa ilman sääntörikettäkin ”monia” -sanalla, ”usea”-sanan johdannaisilla tai miettimällä lauseen rakennetta uusiksi. Yksi peruste hyväksynnälle oli se, että ”montaa”-muodon käyttö on lisääntynyt ja kirjoituksellisestikin jo melko vakiintunut. Lisäksi Kielitoimisto kelpuuttaa sanakirjaansa sanoja, joita käyttäjät ovat hakeneet paljon.

Hyväksynnän perustelut ontuvat mielestäni kahdestakin syystä. Ensinnäkin jonkin ilmaisun hyväksyminen sen mediakäytön yleisyyden vuoksi on – tiedotusvälineiden nykyinen kirjoitustaso huomioiden – kaamea näkemys tulevaisuutta ajatellen. Toiseksi voi ottaa esimerkin omasta nuoruudesta: olipa eräälle oppilaiden inhoamalle opettajalle vakiintunut lukioaikana hyvinkin yleisesti käytetty nimi… mutta ei häntä silti sopinut joka paikassa Mulkuksi kutsua. Ei, vaikka se yleisesti käytössä ollut nimi kertaalleen saattoi lukea jopa kirjoitettuna hänen luokkahuoneensa ovessa.

Kielitoimiston kaupunkikeskeisen innovoivaa ja kepeää otetta kuvaa esimerkiksi ”nyksä”- ja ”hamppari”-sanojen hyväksyminen salonkikelpoisiksi. Noista ensimmäistä en ole kenenkään kuullut – sanan ilmeisen yleisestä käytöstä huolimatta – kenenkään koskaan käyttävän. Jälkimmäisen merkityksen pikaruoan ystävänä tiedän, mutta vesi kielellä odotan tilannetta, jossa epämääräinen kadunmies eksyy kutsumatta hampurilaisravintolan vanhemman asiakkaan pöytään ja asiakas lähtee valittamaan henkilökunnalle pöytään tulleesta ikävästä hampparista.

Kieli muuttuu, mutta mitkä ilmaisut mahtavatkaan olla edessä, jos pienen harkinnan sijaan alatyylin perseily ja täysin koominen mehustelu ovatkin ihan okei ilmaisuja kirjakielessä?

Tänään keskiviikkona ilmestyy kaiken järjen mukaan Sydän-Hämeen Lehden uusin eli viimeisin numero. Jos se yllättäen jää myös viimeiseksi, en enää tässä lehdessä tähän aiheeseen palaa. Jos arki kuitenkin jatkuu tavalliseen tapaan, lupaan, ettei tämä ollut viimeinen kerta.

 

Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden toimittaja, joka akateemisesta taustastaan ja päivittäisestä kirjoitustyöstään huolimatta joutui tätä tekstiä varten selvittämään, mitä ihmettä Kielitoimiston yleisenä pitämä ilmaus ”postdoc” mahtaa tarkoittaa. Ei näemmä mitään tietokoneen kirjoitusohjelmaan tai postittamiseen viittaavaa.

Kommentit (2)

  1. Tiina Kokkola

    Kiitos viimeisimmästä kirjoituksestasi vuoden viimeisessä Sydän-Hämeen lehdessä. Olen ollut jo pitkään huolissani suomen kielen rappiosta erityisesti kirjoitetussa mediassa. Mielelläni luen jatkossakin huomioistasi äidinkieltämme kohtaan Suomen itsenäisyyden 100 v -juhlavuonna.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?