Ilo irti: Mallasveden talvista puuhamaata hoidetaan vapaaehtoistyönä monen miehen voimin

Latumestari jäällä

– On mukava tehdä sellaista, mistä on monille iloa, tuumii Mallasveden latumestari Topias Laukkanen.

Oikeasti on vielä sydäntalvi, mutta Pälkäneen Pakanrannan rantaviivalla maistuu miltei kevät. Tyynessä säässä matalalta paistava aurinko lämmittää niin, että puiden oksiin muodostuu vesihelmiä, ja talitintit ottavat koivikossa rohkeita äänenavauksia.

Vaikka on arki ja keskipäivä, rantaan ilmestyy tuon tuostakin joku sukset kainalossa tai luistimet kädessä ja valmistautuu jäälenkille. Mallasvedeltä löytyy nyt vaihtoehtoja liikkumiseen.

 

Harrastus alkoi kotirannasta

– Onhan se mukavaa, kun voi tehdä jotain toisten iloksi samalla kuin omaksikin, hymyilee Topias Laukkanen, suurperheen

Vili Laukkanen, 7, suuntaa ladulle heti koulupäivän jälkeen. Isä Topias ´tarkistaa välineet.

isä Pakanrannan kyljestä.

Hän ajaa omalla latuhöylällään Mallasveden jäälle hiihtolatuja.  Tänä vuonna ensimmäiset urat syntyivät jo ennen joulua.

Kun oma piha rajoittuu suoraan Pakanrannan hietikkoon, on luonnollista, että järvi on kesät talvet osa elämää. Laukkanen auttaa sukset jalkaan 7-vuotiaalle Vili-pojalleen ja lähettää huoleti pikkumiehen matkaan. Vili on kokenut tekijä alalla niin kuin koko muukin perhe.

Topias Laukkasen apen Jouni Eklundin tekemä latuhöylä kääntyy näppärästi kuljetusasentoon.

– Siitä tämä alkoi, että appeni Jouni Eklund ajatteli, että lapsenlapsille pitää olla kunnon ladut, ja hän teki meille höylän. Harrastan itse moottorikelkkailua, joten tämä yhdistää itselleni huvin ja hyödyn, Laukkanen kertoo ja näyttää, miten taivaansiniseksi maalatun höylän voi kääntää ylösalaisin kuljetusasentoon.

Rannasta pääsee ponkaisemaan ladulle, joka kiertää noin kuuden kilometrin pituisen lenkin järvenselällä. Perusreitti kulkee Keiniänkarin ohi Mälkilän rantaan ja takaisin selän yli kohti Uutanankärkeä, mutta järvellä kulkee ristiin rastiin kaikenlaisia poikkilatuja, joita hyödyntämällä kukin voi tehdä mieleisensä retken.

Latujen ohella Mallasveden jäällä kulkee komea jäärata, jota kelpaa kiitää luistimilla. Sitä hoitaa Esa Östring, Pasi Siveniuksen toimesta taas Pakanrannan tuntumasta löytyy pelikenttä ja jopa jääkiekkomaali.

Kaikki tapahtuu vapaaehtoisesti – onnellisten käyttäjien sopii vain valita.

 

Jääladulla rohkenee kiitää

Marja-Leena ja Timo Metsovuori nauttivat Topias Laukkasen tekemistä laduista monta kertaa viikossa.

Tämä talvi on ollut alkupäästään armollinen laduntekijälle ja loistava jääratojen hoitajille. Lunta on tullut jotenkuten tarpeeksi latuja varten, ja pakkasta on ollut juuri sopiva määrä pitämään luisteluväylät sileinä.

Ja kiitos kaikkien ahkerien ratamestareiden, Mallasveden jää on aurinkoisena viikonloppuna kuin talvinen puuhamaa. Väkeä liikkuu silloin kaikilla mahdollisilla välineillä: suksilla, luistimilla, retkiluistimilla, potkukelkoilla, moottorikelkoilla tai ihan vain kävellen, niin kauan kuin valoa riittää ja joskus vielä pimeän tultuakin.

– Parhaimmillaan parkkipaikalla on autoja kuin helteisenä kesäpäivänä, Topias Laukkanen nauraa.

– Me käymme täällä hiihtämässä neljä tai viisi kertaa viikossa. Onhan tämä valtavan hieno mahdollisuus, kiittelevät Marja-Leena ja Timo Metsovuori kiinnittäessään suksia jalkaansa auringonpaisteessa Pakanrannan rantaviivalla.

Eläkeläisinä heillä on mahdollisuus hyödyntää latuja päiväaikaan arkenakin.

– Ladut ovat tänä talvena olleet yllättävän hyvässä kunnossa näin pienellä lumimäärällä. Meille on tärkeää päästä hiihtämään, se kuuluu talveen! Ja täällä uskaltaa mennä, vaikka olisi vähän jäinenkin ura, kun ei ole ainakaan kiviä tai risuja muuta sellaista ladulla, Marja-Leena Metsovuori selittää.

Taito kasvaa tehdessä

Topias Laukkasen latuhöylää vetävä moottorikelkka on tuttu näky Mallasveden jäällä.

Topias Laukkanen nauttii vilpittömästi latumestarin hommista, mutta jos joku ajattelee, että puuha on silkkaa huviajelua

auringosta kiiltävällä lumella, hän erehtyy. Suomen talvi ei koskaan ole helppo työkumppani – saati sitten talvi, jota ei kunnolla tulekaan.

Laukkasen eno Martti Soininen käy uskollisesti auttamassa sisarenpoikaa latujen kanssa. Viimeaikaisten hankalien hiihtotalvien aikana miehet ovat monesti saaneet lyödä viisaat päänsä yhteen keksiäkseen, miten latu-uria pidetään käyttökelpoisina melkein olemattomilla lumilla.

Mallasveden jäällä on rauha hiihtää omaan tahtiin omassa rauhassa. Kenkäpari raden varressa odottaa jääradalle lähtenyttä luistelijaa.

– Kerran Martti aurasi minulle lumivallin ja tein ladut sen päälle, kun lumikerros oli niin ohut, että siihen ei saanut minkäänlaista uraa, Laukkanen kertoo.

Laukkanen kertoo, että laduntekijälle voi tulla ratkaistavaksi muitakin ongelmia kuin lumen vähyys.

– Jos lunta on paljon, se saattaa painaa jäätä niin, että sinne alkaa kertyä vettä. Kevyt ja pehmeä pakkaslumi taas tukkii tuiskulla urat nopeasti.

Hän ajaa hiihtoreitille aina kaksi uraa vierekkäin, ja joskus, kun hän lähtee toiselle kierrokselle, tuuli on ehättänyt edelle ja puhaltanut ensimmäisen ladun umpeen.

– Ajan usein ladut yöllä, koska pimeässä kelkan ajovaloissa lumen peittämät urat erottaa paremmin kuin päivällä, Laukkanen kertoo.

Muista asioista selviää taidon ja kokemuksen avulla, mutta lumettomuudelle ei voi mitään. Laukkanen yrittää kuitenkin uudelleen aina kun tulee tilaisuus.

– Jääladuissa on se hyvä puoli, että pohja on valmiiksi tasainen, joten aika ohuelle lumikerrokselle pystyy ajamaan ladun. Täytyy vain osata katsoa oikea hetki milloin lähtee, sillä vasta satanut lumi on usein liian pehmeää ja pöllyävää, hän selittää.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?