Istun kirkonpenkissä ja annan musiikin virrata voimaksi. Viisikielinen ja uusittu virsikirja – sydämellinen kiitos niistä! Kiitos Pekka Simojoki, Anna-Mari Kaskinen, Lasse Heikkilä ja monet muut. Kiitos ilosta, joka välittyy musiikin kautta. Mieleen on jäänyt myös Kokkolan Aimon joululaulut ja nuoren Pyry Survon ihana Joulu tulee. On taas jotain odotettavaa…
Kiitos kuoroille, nuorille, laulajille ja soittajille, jotka elävöitätte äänillänne kohtaamiset kirkossa.
Jossain laulussa sanotaan, että maailma sitten vieroitti pois meidät toisistaan. Näin kävi.
Lapsuuden kirkossa kaikui aina ankea molli, siellä ei hymylle ollut paikkaa. Mummo rakasti virrenveisuuta, mutta ne sävelmät ja sanat: laahaavaa, syntiä, surkeutta, ”Jeesuksen muisto ihana…” kammottava ristiriita sanoituksen ja sävellyksen välillä. Miten voi olla ihana, kun melodian maisema masentaa? Tai miten pelottavia on säkeet ”Kristus syödään, Kristus juodaan, näin hän meitä lähestyy…” Kenties noiden takia koko seurakunta jäi vieraaksi; sinne ei ollut vetoa, kun ei ollut enää samankaltaista herranpelkoa kuten edellisillä sukupolvilla.
Musiikki on kuitenkin reitti johonkin suurempaan. Monilla lauluilla ei ole kristillisen sanomanjulistuksen statusta, mutta kuka estää kuuntelemasta niitä hengellisen siivilän läpi? Monet laulut tuovat lohtua matkalle – aivan kuten Apulannan biisissä:
Meistä jokainen on polku jonnekin, mutta viisaus on siinä, että ymmärtää
ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois, ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa…
Nykyisin musiikki on kirkossa kuin viltti viluiselle. Se kietoo sanoman lohdulliseen muotoon, tuo lähelle ja lämmittää. Musiikki antaa voimaa, kun olet palasina, antaa virtaa tien varrelle, ilossa ja surussa. Musiikki kirjaimellisesti kuuluu elämään niin monella tavalla. Monet sanoittajat ja säveltäjät ovat tulkinneet tuntoja tavalla, joka soittaa vastakaikua useimmissa, esityspaikasta riippumatta. Urut auki tai huilulla hiljaa, akustisen autenttisesti tai sähkökitaran vahvuudella.
Musiikki on elämän apulantaa, joka kasvattaa meitä.
Kuuntelen usein kappaleita, jotka tuovat valon ja toivon moneen pimeyteen ja selittävät maailmaa paremmin kuin kukaan Nietzsche, Sartre – tai Raamattu! Ja eikö se ole lopulta tarkoituskin? Jokin voima saa meidät ajattelemaan, suhtautumaan tai tekemään toisin – kehittymään?
”Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys, kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta,
Valot pimeyksien reunoilla”
Laulu päättyy sanoihin: Älä usko lauluihin, mutta mä kyllä uskon.
Mari Laesterä
Kursivoidut lyriikat © Apulanta
