Sanna Saarisen syliin mahtuu harmonikka sekä lähes 400 oppilaan menestykset  ja kompastuskivet

Rehtorin harmonikka uhmaa arjen harmautta

Sanna Saariselle soittaminen on suorastaan elinehto. Oppilailleen hän haluaa kehittää ennen kaikkea vahvan, ja monipuolisen suhteen musiikkiin, olivat he sitten harrastajia tai ammattilaisiksi pyrkiviä.

Kun Sanna Saarinen eräänä päivänä huomasi, että hänen huilunsa ei soinut niin kuin piti, iski ahdistus. Sen sijaan, että hän olisi ryhtynyt etsimään korjaajaa, hän sulki huilun koteloon ja jätti sen pöydälle. Teki pahaa, kuin osa itsestä olisi vahingoittunut.

– Se kuvaa hyvin sitä, miten henkilökohtainen suhde omaan soittimeen tulee. Minulla on useita huiluja, mutta tämän yhden kanssa kuulun eniten yhteen. En kerta kaikkiaan pystynyt heti käsittelemään asiaa, Saarinen selittää.

Harmonikka soi hänen käsissään taiturimaisen vapaasti uhmaten pikkukaupungin arkiaamun harmautta.

– Musiikki kuuluu joka paikkaan,  hän nauraa.

Musiikin maisteri Sanna Saarinen nousi viime vuonna Valkeakosken musiikkiopiston ja sen myötä lähes neljän sadan opiskelijan rehtoriksi. Sielultaan hän on muusikko, joka tarvitsee soittamista melkein kuin hengittämistä. Sitä asiaa rehtorin hallinnollinen työ ja monet velvoitteet eivät muuta.

– Tulin tähän tavallista tietä. Ensin olin soitonopettajana, sitten apulaisrehtorina ja nyt rehtorina, hän tiivistää urapolkunsa.

Saarinen työskentelee jatkuvasti myös  harmonikan- ja huilunsoiton opettajana.

– Pysyn aina pedagogina. Haluan olla itse mukana opettamisen arjessa, eikä rehtorin missään nimessä pidäkään vetäytyä vain hallinnon ääreen, hän sanoo.

 

 

Joulupukki tiesi mitä teki

Sanna Saarinen löysi ensimmäisen harmonikkansa kuusivuotiaana komerosta muutama päivä ennen joulua. Joulupukki oli kaiketi sattunut pudottamaan sen sinne vähän etuajassa, mutta lahjavalinnassaan hän osui oikeaan. Harmonikka sopi pienen tytön käsiin paremmin kuin mikään muu soitin, ja se seurasi mukana kaikissa opintojen vaiheissa.

Kymmenvuotiaana Saarinen alkoi harjoitella harmonikan rinnalla huilunsoittoa, ja myöhemmin Sibelius-Akatemiassa hän opiskeli molempia rinnakkain.

– Se ei ole ihan tavallinen ratkaisu, mutta itselleni on ollut hyvä soittaa sekä orkesteri- että yksilösoitinta. Se laajentaa näkökulmaani, hän selittää.

Saarinen kertoo joskus miettivänsä, millaista olisi, jos olisi valinnut toisin – että soittamisesta ei olisi tullut ammattia vaan rakas harrastus. Silloin voisi jättää työasiat pois mielestä antautuessaan musiikille.

– Mutta toisaalta on upeaa tehdä sellaista, mikä on voimakas osa omaa identiteettiä. Välillä teen kyllä aamu-, päivä- ja iltavuoron samana päivänä, sillä eihän rehtorilla ole työaikoja. Mutta vastapainona on suuri vapaus ja mahdollisuus nauttia kaikenlaisista hienoista konserteista ja muista musiikkitilaisuuksista, hän pohtii.

 

 

Opetus muuttuu, soitto säilyy

Sanna Saariselle selvisi jo kuusivuotiaana, että hänen käsiinsä kuuluu harmonikka.

Parhaillaan on menossa opetussuunnitelmauudistus, joka vaikuttaa myös taiteen perusopetukseen. Taas kerran pitää ajatella uudelleen, miten ja miksi.

Sanna Saarinen toteaa, että perusasia ei muutu: soittamiseen ei löydy oikopolkua.  Polun varrelle voidaan kyllä kehittää uudenlaisia oppimisvälineitä,  kuten musiikkiteknologia, josta on paljon uutta ammennettavaa opetukseen.  Järkevissä rajoissa tietenkin.

– Soitin on aina keskiössä, tietokoneet eivät voi korvata niitä, Saarinen vakuuttaa.

Valkeakosken musiikkiopiston opetusta nauttii tällä hetkellä kolmisenkymmentä pälkäneläistä lasta ja nuorta. Enemmänkin voisi olla, Saarinen toteaa.

– Pälkäneläisoppilaat ovat kuitenkin suorittaneet hyvin opintojaan – päättötodistuksen saajissa heitä on ollut kiitettävän monta suhteessa kokonaismäärään, hän kiittää.

Taiteen perusopetukseen kuuluvaa pianon- ja viulunsoiton sekä musiikin perusteiden opetusta annetaan Pälkäneellä. Opisto  tarjoaisi mielellään myös paikallisia muskareita, mutta tänä syksynä tulokkaita ei ilmoittautunut tarpeeksi. Saarisen mukaan muskari on pienen lapsen musiikilliselle kehitykselle tärkeämpi kuin usein tajutaankaan – varsinkin kun laulaminen ja soittaminen kodeissa alkaa nykyään olla aika harvinaista.

– Siihen aikaan, kun musiikkiopistossa vielä oli pääsykokeet, niissä piti myös laulaa. Joillakin lapsilla oli vaikeuksia, koska he eivät osanneet yhtään laulua, Saarinen kertoo.

Musiikin perusopetuksen laajan oppimäärään suorittaminen vaatii jopa 12 vuoden sitoutumisen, mutta lyhempikin aika merkitsee paljon lapsen kehityksen kannalta.

– Periaatteisiimme kuuluu, että jokainen pääsee pienestä asti näkyville ja kuuluville. Musiikkiopisto on hyvä pohja ammattiopintoihin, mutta vähintään yhtä tärkeää on tarjota hyvä harrastus ja luoda vahva, monipuolinen suhde musiikkiin, Saarinen sanoo.

 

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>