Venäjän vallankumous tasoitti tietä Suomen itsenäistymiselle

Venäjän vallankumouksesta tuli tiistaina kuluneeksi sata vuotta. Suomessa piileskellyt bolsevikkien johtaja Vladimir Lenin oli palannut Venäjän silloiseen pääkaupunkiin Pietariin.

6.–8. marraskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 24.–26. lokakuuta) bolsevikkipuolue otti vallan työläisneuvostojen nimissä.

Lokakuun vallankumousta edelsi keväinen vallankumous, jossa valta siirtyi keisarilta väliaikaiselle hallitukselle. Keisarin kaatuminen vauhditti myös Suomen itsenäistymispyrkimyksiä.

Luopioisista kotoisin oleva Pertti Toivari kaivoi esiin vallankumousta todistamassa olleen isosetänsä Vilho Toivarin muistiinpanot tapahtumapaikalta.

 

 

Levoton kevät – Pietari sata vuotta sitten

Sata vuotta sitten Suomi oli vielä – hetken aikaa – autonominen osa laajaa Venäjän valtakuntaa. Autonomia tarkoitti rajoitettua itsehallintoa, ilman omaa varusväkeä. Osa nuorista suomalaismiehistä kävi armeijan, mutta armeijan johto oli alistettu Venäjälle

Venäjän silloisen pääkaupungin Pietarin kevät 1917 oli ollut levoton. Mahtava Venäjän keisarikunta oli juuttunut ensimmäisen maailmansodan mutakuoppiin.

Suurella innolla sotaan lähtenyt mieslukuinen armeija oli jumittunut ampumahautoihinsa. Kylmä, nälkä, taudit ja vihollinen vaivasivat. Yhden pääradan varaan rakennettu huolto toimi huonosti, kalustosta ja tarvikkeista oli pulaa, tai ne olivat väärässä paikassa. Miestappiot kasvoivat.

Keisariperheen naisväki osallistui kotirintamalla haavoittuneiden hoitoon ja innosti näin lähinnä aatelisperheitten naisväkeä ja sodan siunannutta kirkkoa. Keisari oli yritteliäs, mutta neuvoton. Kotirintamalla ruokapula vaivasi, kansa kävi tyytymättömäksi ja alkoi kapinoida.

Kevät 1917 oli koko valtakunnassa levoton. Uudet aatteet ja kapinahenki levisivät.

 

Uudet aatteet valtasivat ihmismieliä

Vaikka sota vaikutti meilläkin, suomalaisten ei tarvinnut kansakuntana osallistua sodan suurtaisteluihin. Sotaan toki varauduttiin täälläkin muun muassa linnoitustöin. Maassa oli venäläistä varusväkeä.

Uudet aatteet valtasivat ihmismieliä meilläkin. Itsenäisyysajatus oli herätetty ja työväenliike ajoi köyhän kansanosan asiaa. Jääkäriliike oli salaisin puolin perustettu. Ensimmäiset vapaaehtoiset kouluttautuivat Saksassa ja osallistuivat sen armeijassa sotaan emämaata Venäjää vastaan.

Suomen ja Venäjän raja kulki tuolloin aivan Pietarin porteilla. Matka Viipurista Pietariin oli lyhyt ja junayhteydet Helsinkiin ja muualle Suomeen toimivat.

Pietari oli valtakunnan pääkaupunki, hallinnon keskuspaikka, jossa oli myös teollisuutta ja kaupallisia palveluita. Pietari houkutteli ja tarjosi työtä myös suomalaisille, erityisesti Kannaksen väestölle. Niinpä isoisämme isoisäkin Tahvo (s. 1841) oli siirtynyt työn perässä Viipurin naapurustosta Niemenlautalta lähemmäksi Pietaria. Työmaana oli suoturpeen toimittaminen lämmitystarpeiksi kaupunkilaisille.

Osa hänen pojistaan muutti työn perässä aina Pietariin asti, töihin terästehtaille. Vanhin pojista, isoisämme isä Antti (s. 1870) sen sijaan jäi töihin Suomen puolelle, rautateille, ensin asemanhoitajaksi Wärtsilän teollisuusyhdyskuntaan ja myöhemmin etelämmäksi, Akkaharjun sahakylän asemalle. Hän toimi myös aktiivisena työväenyhdistyksen puheenjohtajana, mistä hänelle sittemmin aiheutui suuria hankaluuksia. Mutta henki onneksi säilyi.

Antin vanhempi poika, isämme setä Vilho (s. 1897) seurasi nuorena miehen alkuna oman isänsä jalanjälkiä rautateiden palvelukseen. Palvelusuhde johti aluksi Lanskajan asemalle, joka on yksi viimeisiä asemia ennen radan päätepistettä Pietarin Suomen asemaa. Rautatiet olivat tuolloin kaiken toiminnan valtasuonia ja sellaisina luonnollisesti elintärkeitä.

Kun levottomuudet Pietarissa ja muuallakin valtakunnassa alkoivat ja puhkesivat lopulta vallankumoukseksi, tempautui Vilhokin siihen mukaan. Mukana oli varmasti paitsi nuoren miehen toiminnanhalua myös tulevan sanomalehtimiehen uteliaisuutta.

 

Epäilyttävä kieltäytyjä passitettiin Siperiaan

Lehtimieheksi päätynyt Vilho Toivari kirjoitti muistiin kokemuksensa Venäjän vallankumouksesta.

Vilho Toivari osallistui keisarihallinnon kaataneeseen maaliskuun vallankumoukseen asemanhoitajana. Vallankumouksessa hän toimi lähinnä silminnäkijänä ja uteliaana havainnoitsijana, pyssy toki silmänlumeena kädessä, mutta omien sanojensa mukaan laukaustakaan ampumatta.

Myöhempään saman vuoden lokakuun bolsevikkien vallankumoukseen ja sen jälkeisiin tapahtumiin Vilho osallistui vastentahtoisesti. Syy oli että hänen olisi pitänyt muun muassa toimia työtovereittensa tarkkailijana ja mahdollisen vastarinnan ilmiantajana.

Epäilyttävänä kieltäytyjänä Vilho passitettiin lopulta arestiin Siperiaan, metsätöihin. Sieltä hän pelastui nälästä heikkona ja pääsi lopulta monen mutkan kautta kuin ihmeen kaupalla hengissä Koti-Suomeen. Tämä tapahtui vasta vuonna 1922.

Tällä välin itsenäistyneessä Suomessa Vilhon ura olisi ehkä voinut jatkuakin rautateillä, mutta heikentynyt terveys ja ehkä myös politiikka vaikuttivat uranvaihtoon. Vallankumoukseen osallistujana (vaikka se osaltaan mahdollistikin Suomen itsenäistymisen!) sekä punavankina – perättömän ilmiannon perusteella tuomittuna – viruneen isänsä takia Vilho oli ehkä vähintäänkin epäilyttävä valtion virkaan. Karkotus Siperiaan, raskas metsätyö siellä ja puutteellinen ravinto oli myös vienyt nuoren miehen terveyden, ainakin hetkellisesti.

Hyvänä kirjoittajana Vilho hakeutui isänsä aloitteesta lehtimiehen ammattiin. Hyvä niin, sillä ilman sitä kokemusta ja osaamista hän ei ehkä olisi tullut myöhemmin kirjoittaneeksi ylös tietojaan edesmenneiden sukulaistemme vaiheista, eikä omia kokemuksiaan merkittävien historiallisten tapahtumien todistajana.

 

Valokuvat ja muistelmat Työväen Arkistossa

Kivääriin oli kaksi patruunaa, jotka Vilho ampui pikkuveljensä Erkin (Pertti Toivarin isoisä) kanssa Akkahrjun hiekkakuopan rinteeseen maalitauluksi asetettuun klapihalkoon. Tämä taisikin olla ainoa todellinen ”väkivallanteko” johon Vilho vallankumouksen yhteydessä syyllistyi. Mutta ajan hengestä kuva kertoo hyvin!

Tapasin Vilhon viimeisen kerran ollessani armeijasta iltalomalla 1970-luvun alkupuolella. Istuimme hänen kotonaan Helsingin Hesperianpuiston varrella.

Vilho oli tuolloin jo leskimies. Pakollisten kuulumisten vaihdon ja kahvittelun jälkeen ei meillä ollut enää paljon keskusteltavaa. Emmehän kuitenkaan olleet kovin läheisiä sukulaisia.

Lähtiessäni Vilho halusi kuitenkin vielä varmistua siitä, että hänen kirjoittamansa muistiinpanot olivat myös kotikirjahyllyssämme. Sanoin niin olevan ja hän vaikutti siitä tyytyväiseltä.

Muutama vuosi sitten Työväen Arkiston tutkija otti meihin Vilhon sukulaisiin yhteyttä ja kertoi että, paitsi muistelmansa, Vilho oli lahjoittanut sinne liki tuhannen valokuvan kokoelmansa säilytettäväksi. Suuri osa etenkin vanhimmista kuvista oli ilman tunnistetietoja, mutta muun muassa Vilhon omien muistiinkirjoitusten perusteella osa kuvista on voitu tunnistaa ja niissä olevat henkilöt nimetä. Urho-isästämmekin oli siellä kuva suloisena vauvana, otettu siis 1920 -luvun lopulla!

Ohessa on katkelma Vilhon muistelmista Pietarin tapahtumista reilu 100 vuotta sitten. Sellaisina kuin ne hänen kohdallaan ovat tapahtuneet. Sellaisina kuin hän on ne vuosikymmeniä myöhemmin muistanut ja muistiin kirjannut.

Pertti Toivari

 

 

Vilho Toivari

Vilho Toivari (1897–1973) oli Suomen Sosialidemokraatti -lehden pitkäaikainen toimitussihteeri.

Sodan aikana hän toimi, ilmeisesti juuri Neuvosto-Venäjän tuntemuksensa ja kielitaitonsa ansiosta, tiedotusjoukoissa. Netistä löytyykin Vilhon kohdalla merkintä kuulumisesta pieneen sodanajan tiedottajien ”Raivaajat” -ryhmään. Ilmeisesti Vilhon kohdalla kyse on ollut tiedotustoiminnan suuntaamisesta erityisesti työväestön suuntaan.

 

 

Maaliskuun vallankumous puhkeaa

Vilho Toivari maaliskuun vallankumouksen jälkeen, kesällä 1917 valokuvastudiossa. Kuvassa on hänen omien muistelmiensa mukaan vallankumouspäivänä saadut ”voiton merkit”: käyrä miekka-hukari, saksalainen sotilaskivääri, johon hän oli vaihtanut vallankumouksessa kantamansa Berdan-kiväärin, sekä pikkupojilta ostettu, vuoden 1874 mallia oleva Smith-Wesson rullarevolveri, johon ei ollut patruunoita. Kuvalähde: Vilho Toivarin valokuvat / Työväen arkisto

Olin sunnuntaina ollut vuorossa junanlähettäjänä. Sain sen loppuun illalla ja seuraava työvuoroni oli määrä alkaa maanantaina 12. maaliskuuta 1917.

Petrogradin tehtailla oli lakkoja. Adolf-setäni ja Eino Bruun palasivat maanantaiaamuna tyhjin toimin aamuseitsemän jälkeen kotiin. Väki ei ollut saapunut tehtaalle.

Oserkista, Udelnajasta Suomeen päin olevalta seuraavalta asutusalueelta oli aamulla saapunut meille setäni kotiin kupariseppä Pekki, joka sanoi lähtevänsä vilkaisemaan, ovatko lähistöllä olleen sokeritehtaan työläiset saapuneet työpaikalle.

Hän palasi tuota pikaa takaisin ja sanoi tehtaan seisovan. Hän lähti Suomen asemalle tarkoituksenaan mennä kotiinsa Oserkiin. Puolisen tunnin kuluttua tulee hän juoksusta hengästyneenä takaisin ja ensisanoikseen laukaisee:

– Nyt se alkoi!

Suomen asemalla kaikki santarmit juoksivat kuin rotat pakoon ja kätköön asema-alueen korokkeille rakennetun laajan asemalaiturin alle, kun työmiehet tulivat asemalle kivääreineen.

Vanhempien miesten parrat alkoivat päristä. Juttu lähti tosissaan käyntiin mutta meitä kahta nuortamiestä, Bruunin Einoa ja minua, vietiin kadulle katsomaan mitä tapahtuu.

 

Oli mitä kaunein maaliskuinen aamupäivä. Kadut lumesta valkoisina ja aurinko loisti pilvettömällä taivaalla pienen pakkasen saadessa ilman kuulakkaaksi.

Ihmisiä oli katukäytävillä tavallista runsaammin seisoskelemassa. Yhtäkkiä alkaa parinsadan metrin päästä näkyä kadun täydeltä ihmisvirta. Kadun täyttävä väenpaljous lähestyy ja nyt huomaamme sen etupäässä astelevan nuoren reservivänrikin virkapuvussa olevan miehen, jonka paljastetun ja ylös kohotetun sapelin kärkeen on sidottu punainen liina rusetiksi.

Kulkue lähestyy, alkuosa ohittaa meidät ja niinpä liittäydymme väen mukaan. Ei ollut kysymys mistään järjestäytyneestä kulkueesta. Ihmiset vaelsivat vain kadun täydeltä edellisten perässä.

Lähes puoli kilometriä taivallettuamme ihmisvirta pysähtyy.

Oli saavuttu kadun kulmaukseen, josta alkoi runsaan kilometrin laajuinen miltei rakentamaton alue. Vasemmalla olivat viipurilaisen rykmentin kasarmit ja harjoituskenttä.  Oikealla taasen oli Suomen aseman ratapihan vieressä tämän uusi kuusikerroksinen, erään meijeriyhtiön rakennuttama talo. Valmistuttuaan sodan syttyessä se oli otettu reservijoukkojen kasarmiksi. Nyt tuohon taloon oli majoitettuna joku pioneerirykmentti.

Kuulin joukon etuosassa keskusteltavan siitä mitä tehtäisiin. Sanottiin, että lienee uskallettua lähteä tuota viipurilaista rykmenttiä kohti liikkeelle, koska ei oltu tietoisia, miten tämä vakinainen joukko-osasto suhtautuisi siihen. Sen sijaan päättivät miehet, että lähetetään lähetystö tähän lähellä olevaan reservin pioneerirykmenttiin.

Niin sitten muutama mies erkani joukosta ja he lähtivät asialle. Jonkun kymmenen minuutin kuluttua he palasivat seurassaan tuosta rykmentistä peräisin olevia upseereja, jotka saivat mennä sen tiensä.

En havainnut minkäänlaista väittelyä tai muuta välienselvittelyä kansajoukon lähetystön ja näiden upseerien välillä. Viimemainitut saivat rauhassa mennä omille teilleen ja he häipyivät keskikaupungille päin kansanjoukon sekaan.

Nyt sen sijaan väenpaljous siirtyi poikkikadulle ja alettiin taivaltaa rakennukselle, josta upseerit olivat poistuneet. Talon ääreen saavuttua olin joutunut väkijoukon alkupäähän ja ensimmäisten mukana olin sisällä rakennuksen pihanpuoleisesta ovesta. Aloimme kiivetä rappuja ylös.

Kuulin ympärillä olevien miesten puheista, että etsittiin asevarastoa. Tultiin sitten kuudenteen kerrokseen ja mentiin siellä sisään isoon huoneeseen, joka oli sisustettu jonkinlaisen kasarmin tyyliin. Keski-ikäisiä sotamiehiä oli täällä runsaasti. Heiltä tiedusteltiin aseita ja saatiin kuulla, ettei niitä heillä ole, mutta että asevarasto on talon pohjakerroksessa saman portaikon varrella.

Me etummainen joukko tietenkin aloimme heti painua rappuja alas, toisten vielä kiivetessä samoja rappuja ylös. Emme puhuneet mitään ja saavuimme pohjakerrokseen. Siinä oli tosiaan neuvottu, tavallinen puinen peiliovi, mutta se oli lukossa.

Tuota pikaa oli peilit potkaistu hajalle. Niistä päästiin sisään ja ovi saatiin pois paikoiltaan.

Huone oli vajaan 20 neliömetrin kokoinen, ja tosiaan siellä olivat luultavasti rykmentin kaikki aseet, kasattuina kohtalaiseen pinoon seinävierelle.

Niitä alettiin kantaa ulos sylikaupalla kuin halkoja. Osoittautui, että nämä olivat vanhanmallisia Berdan-kiväärejä. Aseet heitettiin pihamaalle väkijoukon eteen, joka heti poimi siitä itselleen kappaleen sikäli kun niitä siihen tuotiin.

Pian oli varasto melkein tyhjä. Päähäni välähti, etten ollut itselleni varannut yhtään pyssyä. Silmäsin ympärilleni jotain löytääkseni. Ja niin tapasin vielä erilaisen kaman seasta tuollaisen hieman käyrän, vanhempimallisen krenatöörien käyttämän lyömähukarin, jollainen nyt on kotonani vanhojen muistoesineiden kokoelmassa. Sain käsiini vielä metrin mittaisen kapeahkon mänttiremmin, jolla sitaisin hukarin vyölleni pitkän talvitakkini alle.

Niin olinkin sitten valmis lähtemään asuntooni setien luokse näyttämään mikä oli käynnissä.

 

Menin asuntoomme, aukaisin palttooni napit, levähytin päällystakin liepeet levälleen, jotta hukarini tulisi näkyviin ja sanoin, että on tapahtunut vallankumous.

Adolf-setäni, joka ontui vasenta jalkaansa lapsihalvauksen jäljiltä ja niin ollen ei turhaa liikkunut ulkosalla, lausahti tähän piikittelevään tapaansa:

– Vai vallankumous! Jos sinulla olisi kivääri, niin sitten minä uskoisin puheitasi, mutta tuo, ei tuo vielä mitään sellaista todista.

Vastasin tähän, että katsotaanhan, ettekö usko. Ja painuin samassa ovesta ulos.

Minua alkoi harmittaa, etten ollut varannut itselleni pyssyä, vaikka olin ollut niitä toisille jakamassa. Päätin vielä mennä majoitusrakennuksen luokse katsomaan, enkö jostain, vaikkapa lumihangesta löytäisi sellaista.

Ja niinpä kävi, että saman ulko-oven vieressä, josta olimme kantaneet Berdanit pihalle kansanjoukolle, oli ovenpieltä vasten nojallaan yksi ainokainen kivääri. Joku oli tietenkin tullut katumapäälle ja tuonut ja jättänyt sen siihen. Korjasin talteen heitteille jätetyn ja vaarallisen – tosin patruunattoman – aseen.

Patruunoita ei muuten tuossa asevarastossa, sitä tyhjentäessämme, ollut yhtään kappaletta.

Olin siis saanut kiväärin, vanhan kunnon Berdaanin, samanlaisen aseen, jolla isäni oli harjoitellut aikanaan vanhassa Suomen sotaväessä Viipurin 8. tarkk´ampujapataljoonassa asevelvollisena ollessaan.

Läksin hiljalleen paluumatkalle. Väkeä oli vielä katujen täydeltä ja aseita ukolla kuin ukolla.

Osuin väkijoukon halki hivuttautuessani miesryhmän joukkoon, jossa eräs jakeli peltilaatikosta patruunoita. Kun nähtiin, että minullakin oli pyssy, kysäistiin, onko patruunoita. Kun vastasin, ettei ole, työnnettiin samalla kouraani kolme kappaletta. En katsonut niitä sen tarkemmin, vaan pistin ne taskuuni ja aloin hivuttautua edelleen asunnolle.

Olin ehtinyt jo noin parinsadan metrin päähän kotipaikasta väkijoukon seasta pujotellen, kun alkoi kuulua kiväärin laukauksia. Ympärilläni parveilevassa kansanjoukossa alttiin puhua, että ne ovat ne faraonit, jotka ampuvat. Tällä haukkumanimellä mainittiin niinä aikoina kaupungin poliiseja.

Kansa osoitteli siinä aukean tontin toisella laidalla olevaa kirkkoa ja kuului huudettavan, että ne ampuvat tuolta kirkon tornista. Niille pitää antaa samalla tavalla takaisin.

Siinä alkoi kuulua joitain laukauksia väkijoukostakin käsin. Minun äärelläni oli eräs matami, joka ryhtyi, nähtyään että minulla oli kivääri remmistä olalla, kehottelemaan että kansalainen, ampukaa tekin tuonne kirkon torniin, saavat faraonit mitä haluavat.

Eihän minun muu auttanut kun ryhtyä ampumistouhuun, jotten olisi munannut itseäni pahemman kerran. Otin siis kiväärin käsiini ja panoksen taskusta. Ryhdyin lataamaan, mutta patruunapa peijakas ei menekään piippuun.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen ja pian. Matami seurasi silmät tapilla minun latausyrityksiäni ja niinpä sanoinkin hänelle, että pyssy pahus on tästä pakkasesta jäätynyt, ei mene luoti piippuun kuten näkyy.

Eukkokulta keksi heti hyvän konstin. Hän käski minun heti paikalla mennä kotiin ja äkkiä sulattaa pyssy jäistä puhtaaksi ja sitten tulla ampumaan. Vastasin hänelle, että ei tässä muu auta, pyssy on saatava sulatetuksi heti, ja lähdin.

Olin heti patruunaa kiväärin patruunapesään pannessani huomannut, että eihän nämä patruunat olekaan tämän pyssyn kaliiberin mukaisia, mutta enhän osannut sitä ryhtyä esitelmöimään matamille, ei hän olisi sitä käsittänyt kuitenkaan. Niinpä siis kuin onnenkaupalla keksin tuon pakkasilman ja jäätymisen ilman pitempiä ajatteluja.

Tulin siis kotiin ja kumautin kiväärin perän lattiaan ja sanoin sedälleni, että joko nyt uskotaan vallankumoukseen, ja setäni uskoi. Ihmeteltiin ja päiviteltiin, että varmasti Nikolai nyt saadaan vallasta, ja valta kansanvaltaiseen muotoon Venäjälläkin.

 

Sodan aikana Vilho Toivari toimi tiedotusjoukoissa ja yleni vakanssissa vänrikiksi asti.

Oli käsillä jo iltapäivä. Läksin kävelemään Suomen asemaa kohti keskikaupungille päin nähdäkseni mitä siellä tapahtuu. Aikaisemmin mainittu Viipurilainen rykmentti oli tähän mennessä siirtynyt kansan puolelle ja upseerit ajettu tiehensä sieltä.

Samoin kansanjoukkojen puolelle oli siirtynyt eräs vakituinen rykmentti, jonka kasarmit olivat pohjoisen Nevan haaran takana asuntomme kohdalla noin kilometrin päässä. Sieltä virtasi tähän rykmenttiin kuuluvia sotamiehiä hajanaisina ryhminä ihmisten seassa. Tunsin näiden sotilaiden puvuista sen merkin, että heidän furaskansa, koppalakin alempi reuna oli valkeaa verkaa yläosan ollessa kenttäharmaan. Tämä osa kaupunkia oli siis jokseenkin rauhoittunut.

Tultuani lähelle Suomen asemaa näin jalkakäytävän vieressä katuojassa pitkänään ja verissään Viipurin kaupunginosan pitkäpartaisen pristavin, poliisipäällikön, joka edellisellä viikolla oli jaellut solmuruoskallaan opetusta kansalle. Mies oli ollut jo useamman tunnin kuolleena, koska veri oli jäätynyt. Vieressä siinä oli tukeva koivuinen metrin halko. Ei häneen oltu tuhlattu ampuma-aseen luotia.

Jatkoin matkaa Nevan yli aina Shpalernajan vankilan ja sen yhteydessä olleen Petrigradin piirioikeuden palatsille saakka. Palatsissa raivosi tulipalo, jota ei kukaan ollut sammuttamassa, päinvastoin oli rakennuksen ikkunat säpäleinä ja kyteviä ja osin hiiltyneitä asiakirjoja heitelty hujan hajan alas kadulle.

Katselin siinä hetken aikaa näitä kahta rakennusta ja korjasin taskuuni maasta muistoksi reunoiltaan jo hiiltyneen asiapaperin, joka osoittautui jonkin kansalaisen syytepaperiksi, kuitenkin niin paljon jo turmeltuneena, ettei yksityiskohtaisempaa selvää siitä saa kenen asiakirjoihin se on kuulunut.

Tämä oli juuri se oikeuspalatsi, jossa käsiteltiin venäläisten toimesta Suomessa vangittujen ja Venäjälle vietyjen ja siellä vankiloihin pantujen tai karkotettujen asiat. Samana päivänä puolenpäivän aikaan olivat kansanjoukon avustuksella vankilasta päässeet ulos myös siellä olleet satakunta suomalaista, osa jääkäreitä.

 

Mitään erikoisempaa taistelujen ääntä ei kaupungin keskustasta kantautunut, joten läksin paluumatkalle ja poikkesin Suomen asemalle. Aivan asemarakennuksen lähistöllä tapasin korkean esimieheni, liikennetarkastaja Lingon ja päätin pysähtyä hänen kanssaan vaihtamaan muutaman sanan.

Sanoin hänelle, että minulla alkaa illalla kello 10 päivystysvuoro Lanskajassa, onkohan sinne mentävä tällaisena aikana, kun junatkaan eivät nyt kulje. Hän vastasi, ettei hän voi käskeä minua sinne menemään, kun ei ole junayhteyksiäkään, mutta olisi tietenkin hyvä, että suomalaiset asemat olisivat virkamiesten miehittämät kaiken varalta.

Sanoin hänelle olevani valmis menemään sinne jalkaisin, olinhan tuon matkan joskus ennenkin kävellyt raitiotieliikenteen ollessa lamassa. Samalla vakuutin hänelle, että kyllä Lanskajan asiat varmasti hoidetaan.

Ja niin hyvästelimme. Palasin asunnolleni ennen kuin lähtisin illalla kävelemään työpaikkaani.

Kotona riitti koko iltapuolen pohtimista, kuinka asiat päättyvät. Saadaanko keisarivalta kukistettua vai miten käy?

Tiedettiin, että keisari Nikolai II oli tällä kertaa Mogilevin kaupungissa Venäjän armeijan päämajassa, jonne hän oli mennyt koko armeijan ylipäällikön asemassa, syrjäytettyään aikaisemmin suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin, jolle oli ylipäällikkyyden antanut heti sodan puhjettua.

Sanomalehdet eivät ilmestyneet sinä päivänä. Myöhemmin illalla levitettiin kaduilla lyhyitä lisälehtiä, joita julkaisivat luultavasti kumoushankkeen johdossa olleet.

Niinpä sitten kello 8 jälkeen illalla läksin taivaltamaan Lanskajaa kohti jalkaisin. Puolivälissä matkaa nousin ratavallille, jossa ajattelin olevan turvallisempaa kulkea, vaikka ympäristö tuntuikin hiljaiselta.

Korkeata ratavallia kuljin sitten kolmisen kilometriä rataa pitkin. Kaikki junaliikenne samoin kuin kaupungin muukin liikenne oli lamassa. Suurkaupunki oli kuin nukuksissa. Ei kuulunut mitään melua, ei laukauksia, joita vielä iltapäivällä sieltä täältä kantautui korviin.

Nyt oli kaikki hiljentynyt. Ihmiset olivat asunnoissaan ja odottivat mitä tuleman pitää.

Ei näkynyt edes tulipalon loimotuksia. Aikaisemmin päivällä kärynneet muutamat palot olivat jo sammuneet.

 

Vilho Toivari

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>