Tarinaillan tunnelmissa.
Pimeät syys- ja talvi-illat olivat ennen vanhaan tarinankertojien huippuhetkiä. Kun pimeys esti ulkotyöt, kokoonnuttiin pirttiin kuuntelemaan tarinaniskijöiden antia. Öljytuikun hämärä valo antoi kertojalle valtuuden hämärtää myös toden ja valheen rajaa, eikä kuulija lopulta päässyt selville, mikä oli totta ja mikä ei. Tärkeintä olivat kiehtovat, elävästi esitetyt tarinat.
Moneksi muuntautuva Mikkolan Navetta toimi tarinatupana, kun navetan väen ja Sydän-Hämeen Sukututkijoiden kutsumana kokoonnuttiin jo neljättä kertaa vuoden sisään kertomaan ja kuuntelemaan paikallista juttuperinnettä, joka totta puhuen rönsyili välillä Amerikan metsäkämpille saakka.
Työnimellä Sata tarinaa Kukkian rantamilta ja vähän kauempaakin kulkeneet illat tulivat tällä erää päätökseensä, mutta ajatus niiden jatkamisesta jossain vaiheessa tuntui elävän vahvana. Juttuiltojen taka-ajatuksena on ollut antaa materiaalia meneillään olevaan Luopioisten kunnan historian kirjoittamiseen. Tätä silmällä pitäen illat äänitettiin.
Ilta käynnistyi luonnollisestikin perihämäläisellä kursailulla. Kun joku ehdotti Jaakko Sjöstedtille, että hän voisi aloittaa, kuului vastaus: ”Eheei, ei Jaska tiedä mittään!”. Parin tunnin päästä oli kaikille selvää, että kyllä Jaska tiesi – ja kertoi kanssa.
”Hengenmies” Lepsinsalmen rannalta
Parhaat tarinat kehkeytyvät useimmin jollakin tavalla erikoisten persoonallisuuksien ympärille. Niinpä Perttu Pohjanperä avasi pelin kertomalla useita isältään kuultuja juttuja Lepsin Rovastista.
Tämä Jussi-niminen mies oli jostain kulkeutunut viime vuosisadan alkupuolella Lepsinsalmen rannalle, kartanon sisäänlämpiävään kalasaunaan asumaan. Jussilla ei ollut teologista koulutusta, mutta Raamatun tämä peseytymistä välttelevä ja laukkuryssiä yli kaiken vihannut mies tunsi jostain syystä hyvin, ja oli siitä saanut arvonimensä.
Joskus Jussi suostui Pohjanperään saunomaan, mutta viimeistään silloin, kun valuvat hikipisarat alkoivat muodostaa mustaan ihoon vaaleita raitoja, heitti Jussi pari kiulullista vettä kasvoilleen ja poistui löylyistä todeten että ”huhhuh, kyllä se jo riittää”. Jussilla oli myös Sibylla-niminen morsian. Sibylla auttoi Jussia kerran lintupyssyn liian pehmeän piipun karkaisussakin, mutta siitä ei tässä sen tarkemmin.
Jussin ruokavarannot hiipuivat välillä vähiin, ja silloin hän ajoitti kulkunsa ruoka-aikoina Pohjanperän taloon.
”Jaa, täällä syödään”, sanoi Jussi sisään tullessaan muka yllättyneenä. ”No jos minä syön kanssa. Ei mulla niin nälkä ole, mutta syön huvikseni”, totesi mies, kaivoi lusikan taskustaan ja istui pöytään.
Siihen aikaan, kun isä Amerikkaan lähti. Jaakko Sjöstedt (edessä) kertoo, Seppo Kääriäinen kuuntelee.
Pirtua porsaalle
Kun Pohjanperä oli rikkonut jään, alkoi juttu luistaa yhdellä jos toisellakin. Himmeiden pöytälamppujen tunnelmallinen valaistus helpotti tunnelmaan pääsyä. Muisteltiin laukkuryssiä ja mietittiin, kuinka moni polveutuu tataareista.
Jokseenkin loputtoman juttuvaraston vanhoista aitoolaisista hallitseva Hannu Penttilä raotti tarina-arkkuaan. Aitoolaisiin tarinoihin tuntuivat useimmiten liittyvän miestä väkevämmät. Kuten siihenkin tapaukseen, joka sattui aikana, jolloin eläinlääkärit vielä kirjoittelivat pirtureseptejä.
Kortetjärven Väinö meni Onkaalassa eläinlääkärin pakeille ja ilmoitti, että täytyisi saada sialle vähän pirtua.
”Jaa, mitäs vikaa siassa on?”, uteli eläinlääkäri.
”No kun se kulkee kahdella jalalla, ja tarttis saada se takaisin neljälle”, määritteli Väinö oireet.
Litran pullo järjestyi.
Tarinailtaan osallistujille on tarjolla kolmenlaisia rooleja. Pääosia esittävät varsinaiset juttumiehet tai –naiset, joilla on muistissa juttuja ja taito esittää ne kiinnostavasti. Toisen ryhmän muodostavat kommentoijat ja kyselijät ja kolmannen ne, jotka kuuntelevat ja nauttivat. Näitä kaikkia oli myös Mikkolan Navetalle kokoontuneissa.
Jaakko Sjöstedt kuuluu eittämättä juttumiehiin. Illan edetessä Holjan sanaseppo pääsi vauhtiin ja kertoi monet kertomukset aina kulkukauppiaista isänsä Amerikan seikkailuihin asti. Illan mittaan ehdittiin vielä käsitellä Neuvostoliittoon lähteneiden kohtaloita, Tapolan veljeksiä Hauholta ja muutamia muita aiheita.
Luopioisten historiaa kirjoittava Seppo Unnaslahti kertoi saaneensa tarinailloista mainiota kevennystä aineistoon, joka muuten koostuu pääosin kuivahkosta pöytäkirjamateriaalista. Hän kertoi työn etenevän mukavasti, vaikkakin osa aineistosta on hajallaan eri maakunnissa. Viimeksi hän kertoi tutustuneensa huutolaislapsia koskeviin papereihin.
Viimeisimmät kommentit