– Tanssi- ja teatterikoulu on vähän iso nimi tälle toiminnalle, Noora Virtanen aloittaa.
Virtasen päästyä vauhtiin erilaisten projektiensa luettelussa alkaa kuitenkin tuntua siltä, ettei nimi ainakaan liioittelua ole. Virtanen on ohjannut puistojumppaa Pälkäneellä ja Luopioisissa, vetänyt seniorijumppaa, näytellyt ja ohjannut Kuohijoen kesäteatterissa, rakentanut esityksiä Kautialan koulun väen kanssa ja pitänyt lapsille ja nuorille teatterileiriä, jolla neljässä päivässä tehtiin näytelmä esitettäväksi asti.
Työkalenteri täyttyy draama- ja tanssikursseista, tai näiden yhdistelmistä. Näiden lisäksi Virtanen tekee töitä Valkeakoski-opistolle ja Hämeenlinnan tanssi- ja liikuntaopistolle sekä keikkoja illanistujaisten ja polttareiden merkeissä.
Ja jokaisesta kurssista löytyy jokin eläväinen tarina jaettavaksi. Kuten se, kun Luopioisten puistojumppaajat eivät suostuneet lähtemään kaatosateesta sateensuojaan, ”kun kerran on kesä”. Tai siitä, kun seniorit antoivat ryhmälleen nimeksi ”Mummot kumoon”, tai kun poikateatterin esityksessä meno äityi melko fyysiseksi Kankaanpäässä.
Virtanen miettii hetken ja vilkaisee sitten naapuripöydässä istuvaa Luopioisten yrittäjien toiminnanjohtajaa Seppo Kääriäistä.
– Seppo, mitä muuta minä teen? hän kysyy nauraen.
Virtanen on loppusuoralla opintojensa kanssa; edellisyökin on venähtänyt ”kouluhommissa” aamuyön tuntien puolelle. Hänestä valmistuu pian teatteriohjaaja ammattikorkeakoulu Metropoliasta. Samalla kokonaisuus, jossa ovat opintojen lisäksi mukana yritys, talo, aviomies ja kolme lasta, kevenee hieman.
Vaikka vapaatunnit ovat olleet välillä tiukalla, Virtanen on halunnut silti pitää laadun toiminnassaan niin korkealla kuin suinkin mahdollista.
– Teen paljon työtä sen eteen, että osallistujat pitäisivät tunneista – että toiminta olisi laadukasta juuri heille. Luottamuksen saaminen on tässä ratkaisevaa, mutta se ei aina tapahdu heti ensimmäisellä kerralla. Tanssitunti ei suinkaan tarkoita sitä, että heti laitettaisiin balettipuku päälle ja seistäisiin varpaillaan, eikä draamaharjoitus ole henkarille puhumista. Niiden kautta voi kuitenkin löytää oman tapansa liikkua ja kokeilla jotakin, mitä ei luultavasti muuten tulisi koskaan tehneeksi.
