Kangasalan kaavoituksen 50-vuotishistoriikki Edelläkävijän roolissa on oiva tietopaketti kuntien kaavoitusmonopolista. Historian hämäriin kadonnutta palautetaan mieliin, samoin poliittiset väännöt kaavoituksesta. Raine Raition kirjoittama ja Markku Lahtisen kanssa toimitettu teos sopii hyvin paikallishistorian harrastajille sekä valtuutetuille, virkamiehille ja lautakuntien jäsenille.
Kuntien kaavoitusmonopoli on verotusoikeuden ohella kunnallisen itsehallinnon peruskivi. Kuntien valtaa on koko ajan lisätty. Kaavoitusoikeus oli 50 vuotta sitten vain kaupungeilla. Kangasala oli Helsingin maalaiskunnan eli Vantaan jälkeen ensimmäinen kaavoitusinsinöörin viran perustanut kunta vuonna 1967. Kaavat piti silti lähettää ministeriöön vahvistettavaksi vuoteen 2016 asti.
Kaavoitus on kunnallisen itsehallinnon voimakas ase. Käyttö vaatii taitoa ja tietoa. Kaavat ohjaavat maankäyttöä ja rakentamista, ja lisäksi niillä vaikutetaan kunnan väestö- ja elinkeinopolitiikkaan sekä talouteen. Onnistumisen ratkaisevat toimintaa ohjaavat arvot. Kangasalla kovimmat yhteenotot ovat olleet ekologisissa arvoissa. Raitio kuvaa tarkasti 1970-luvun sorarallia ja ”harjusotaa”. Maa-aineksen otto oli villiä vuoteen 1981. Nykyinen Lentolan teollisuus- ja liikekeskusalue on entisen sorakuopan pohjalla. Kun se ehtyi, Vehoniemenharjua alettiin repiä ja kuljettaa Tampereelle betonin raaka-aineeksi. Tämä johti luonnonsuojeluyhdistyksen perustamiseen 1978. Vuonna 1980 se kokosi 6500 allekirjoitusta harjujensuojeluadressiin. Ministeri Johannes Koikkalaiseen se vaikutti niin, että 1981 maa-aineslaista tuli melko tiukka.
Kansallisesti arvokkaan harjun täydellisen tuhoutumisen estämiseksi laadittiin Vehoniemen osayleiskaava 1983. Luonnonsuojeluyhdistys väitti, että valtuuston hyväksymän kaavan liitteenä olivat erilaiset kartat kuin lähetettiin ministeriöön vahvistettavaksi. Kiistaa kesti 1990-luvulle. Historiikin loppuluvussa kirjoitetaan, että kaavalla onnistuttiin sentään estämään harjun katkaisu, kuten Lentolassa oli tapahtunut. ”Kaavoituksen lopputulos on kompromissi (s. 175).”
Vehoniemenharjun uudempia käänteitä ei käsitellä. Kangasala rahoittaa alueelleen Tavase Oy:n tekopohjavesilaitosta, vaikka se on kaavan ja luonnonsuojelulain vastainen ja naapurikunta Pälkäne vastustaa hanketta.
Kaavoituksen muuttuminen ja virkamiehet
Raition kuvaus perustuu lähes yksinomaan kunnan arkistolähteisiin ja lehdistökirjoitteluun. Luonnonsuojeluyhdistyksen arkistoa ei ole käytetty. Metodisesti teos edustaa Pentti Renvallin ajan vanhahtavaa historiatutkimusta. Nykyisin lähteitä käytetään monipuolisemmin.
Raitio ja Lahtinen perustelevat kustantajan virkamieslähteisiin tukeutumista ”tietämyksellä ja tuntemuksella” (s. 84). Kaavoituksessa on kuitenkin tapahtunut suuria muutoksia, eikä se johdu virkamiehistä. Kunnallinen kaavoitus alkoi 1960-luvulla. Akatemiaprofessori Pertti Alasuutarin mukaan Suomi siirtyi suunnittelutalouteen. Raition ja Lahtisen mukaan se ”ei johtanut hyvään tulokseen, vaan aiheutti usein ongelmia” (s. 57). Poistuivatko ongelmat, kun Kangasalla poliittisen voimasuhdekeikauksen myötä alkoi markkinavetoinen kaavoitus? Alasuutari kutsuu 1980-luvulta alkaen Suomea kilpailutaloudeksi.
Vuonna 1972 Ranta-Koivistossa järjestettiin Suomen asuntomessut. Kunnanjohtaja Jaakko Nurminen kehui, miten alueelle houkuteltiin tulotasoltaan erilaisia perheitä: ”Kunnalle ei ole hyväksi, jos sen alueelle syntyy selvästi erottuvia taajamia” (s. 65). Vain 20 vuotta myöhemmin suunnittelija valitti, miten kunnasta on tulossa ”…suomalaiseen maalaismaisemaan sopeutumattomia ökytaloja rakentavien uusrikkaiden pikku valtakunta” (s. 145).
Odotin enemmän pohdiskelua segregaatiosta eli eriytymisestä Kangasalla ja Pirkanmaalla. Markkinavetoinen kaavoitus kapsahtaa omaan nilkkaan. Ruutanaan ja Aseman seudulle kaavoitettiin vuosikymmeniä matalan asumistehokkuuden pientaloalueita. Se vähensi lähijunien käyttöä, ja syntyi hullu tilanne, että radan varresta mennään autolla töihin Tampereelle.
Kangasala on kehyskuntien tapaan kaavoituksen avulla houkutellut asukkaiksi varakkaita ja hyviä veronmaksajia. Työttömät, köyhät ja maahanmuuttajat ovat jääneet Tampereelle, missä työttömyys on ylivoimaisesti Pirkanmaan pahin. Tampere ei tästä pidä, ja se näkyy MAL-sopimuksessa sekä vaatimuksina kuntaliitoksista.
Yksityisen maan kaavoittaminen kuitataan parilla lauseella. Kunnat välttivät sitä vuosikymmeniä kaavoittaen vain omaa maata. Näin maan ansioton arvonnousu oli kunnalle lisätuloa budjettiin. Yksityismaan kaavoitus on rahan lahjoittamista gryndereille, ja siten pois kuntalaisilta. Se asettaa maanomistajat keskenään eriarvoiseen asemaan. Valtuustossa yksityismaan kaavoitus menee viheltäen läpi.
Keke tuli kuntiin
Kestävä kehitys tuli kaavoitukseen 1980-luvulla. Toisinaan siinä on onnistuttukin. Kangasalle tuli huomattavia Natura 2000 -luonnonsuojelualueita 1990–luvulla. Asiallisesti tuodaan esiin ekologisen asumisen mahdollisuus, jonka kunta tosin hukkasi Vallitun ekokylää laiminlyömällä. Kangasalan luontoon ja imagoon ekoasuminen sopisi, mutta ei poliittiselle ja virkamiesjohdolle.
Edelläkävijän roolissa sisältää paljon tietoa kunnan historiasta, kuten maatalouden suuresta rakennemuutoksesta ja työpaikkaomavaraisuuden laskusta. Kangasalasta on tullut nukkumalähiö, josta käydään autolla töissä Tampereella. Autoistumisesta ja valtateiden rakentamisesta on tärkeää taustatietoa.
Mihin mennään? Raitio ja Lahtinen pyörittelevät kasvulukuja sarkastisesti. Mikään ei ole niin vaikeaa kuin ennustaminen. Ylimitoitetut väestöennusteet 1950– ja 60–luvuilla menivät pahasti pieleen (s. 22). Noususuhdanteen huipulla ennustetaan jälleen rakettimaista kasvua (s. 169). Lyöntivirheitä kirjassa on kiusallisesti, ja nimessä on svetisismi. Silti kirja on hyvä lähdeteos niin luottamushenkilöille kuin virkamiehille.
Jorma Mäntylä
Raine Raitio: Edelläkävijän roolissa. Kangasalan kunnan kaavoitus 50 vuotta. 191 sivua, Kangasalan kunta 2017.
