Suurina nälkävuosina 1860-luvulla yli kymmenesosa koko maan tuolloisesta väestöstä menehtyi nälkään ja siitä johtuviin sairauksiin. Erityisen ankarasti kadot koettelivat Itä- ja Keski-Suomea, mutta ei Hämekään tuhoilta säästynyt. Kangasalla kuolleisuus oli yksi korkeimmista.
Agathon Meurmanin muistelmat nälkävuosilta on autenttinen dokumentti siitä, miten silloisten päättäjien suunnitelmat menivät totaalisesti pieleen. Syy ei ollut pelkästään kassanvartija J. V. Snellmanin, vaan myös luonto-olosuhteiden, jotka olivat kohtuuttomat.
Meurman julkaisi muistelmansa 1890-luvun alussa. Kritiikkiä valtiovallan silloisia toimia kohtaan Meurman ei hyväksynyt kriisiaikana eikä myöhemminkään.
Saarijärven Paavo -asenne oli myytti
(Kuva: Museovirasto, V. Selling)
Suomen kansa toimi kuin Saarijärven Paavo. Hädän hetkellä nöyrä ja alistuva kansa kohtasi koettelemukset esivaltaa uhmaamatta ja lähimmäisen omaisuutta kunnioittaen.
Tämä näkemys on osoittautunut kyseenalaiseksi myöhemmän muistitiedon ja kansanperinneaineiston myötä ja lopullisesti se on osoittautunut vääräksi rikostilastojen valossa.
Poliittisen katsannon ohittamalla kirjasta voi edelleenkin lukea realistisena kuvauksena tapahtumien etenemisestä Kangasalla vuosina 1867–1868.
Viimeistään suurten kerjäläislaumojen vaeltaminen pitäjään järkytti kirjoittajaa. Toukokuun yhdeksäs päivä vuonna 1867 Kangasalla raivosi 16 tuntia kestänyt pyryilma, joka kohotti kinokset aitojen ja kattojen tasolle.
Näsijärvestä jäät lähtivät vasta 17. kesäkuuta. Kesä oli lyhyt ja kylmä. Syyskesän pari lämpimämpää viikkoa eivät tilannetta pelastaneet.
Syyskuun 5. päivän vastainen hallayö teki kesän tuhoista täydellisen. Loppusyksystä 150 vuotta sitten kansa oli totisen paikan edessä. Tulossa oli pahin nälkätalvi miesmuistiin.
Pääteiden risteykseen vaelsi kerjäläisjoukkoja
Kirjasensa alussa Meurman patistaa kansaa entistä suurempaan ahkeruuteen ja säästäväisyyteen, jotta maa saadaan taas jaloilleen.
1860-luvun alkupuoli oli ollut täynnä huonoja satovuosia ja kuntien viljalaarit ammottivat tyhjyyttään. Kaupastakaan ei velaksi saanut, koska velkaa oli monella.
Kun kerjäläislaumat saapuivat pitäjään, kehuu Meurman väestön malttia ja auttavaisuutta. Samalla kuitenkin rikollisuus lisääntyi ja yleinen levottomuus. Nälkäkuoleman partaalla olevilla ei ollut mitään menetettävää.
Tautiepidemia saavutti huippunsa talvella 1868. Pääteiden risteyksessä olevaan pitäjään vaelsi sankoin joukoin kerjäläisiä. Meurmanin mukaan kaikkia autettiin ja ketään hätää kärsivää ei käännytetty, ei myöskään Liuksialassa: ”Omasta puolestani täytyy minun, olkoonpa häpeäkseni, tunnustaa, että vain pari kertaa satuin tuota hirveätä näytelmää näkemään, enkä olisikaan ollut siinä muuta kuin jaloissa.”
Kerjäläisten myötä sairashuoneet täyttyivät Kangasalla, mutta sairastuneet jäivät vähitellen oman onnensa nojaan, kun hoitajat sairastuivat. Aamulla kantoivat ne, jotka vielä kykenivät, kuolleet johonkin vajaan siihen saakka, kun jäätyneet ruumiit saatiin maan poveen.
Kerjäläiset kulkivat, sairastuvat täyttyivät
Kotikulmilla ei haluttu kerjätä ja tuskin kerjäläisiä olisi siellä yhtä suopeasti kohdeltu kuin kaukana kotoa, pohti Agathon Meurman.
Kangasalan taloissa kävi keskimäärin kymmenen kerjäläisperhettä päivässä ja suuremmissa useita kymmeniä. Syrjäisissä korpimökeissäkin poikkesi kerjäläisiä.
Kuolleisuutta olisi voitu vähentää, jos kerjäläiset olisi pidetty liikkeessä eikä heitä olisi jätetty pitäjäläisten kontolle hoidettavaksi, pohti Meurman myöhemmin. Sairastuvat täyttyivät ja sairaita alettiin sijoittaa ”mökkiläisakkojen” luo, ”yhden kuhunkin paikkaan”. Tästä taas seurasi, että myös hoitaja sairastui.
”Ylen huonot Wenäjän jauhot”
Ainoa Kangasalle kunnan välityksellä tullut lisäapu oli arpajaisrahoilla Pietarista hankitut kahdeksan ruisjauhomattoa. Venäjältä tuotuja jauhomattoja Meurman haukkui ylen huonoiksi: ”…nuo usein walitettawasti ylen huonot Wenäjän jauhot, joiden kowiksi kapaantuneita möhkäleitä täytyi kirweenpohjalla pienentää.”
Ravinnon saannin kannalta pahimpia olivat talvikuukaudet ja erityisesti alkukevät, jolloin edellisvuoden sato oli syöty loppuun eikä luonnostakaan saanut evästä. Pahimpaan aikaan syötävänä oli vain hätäleipää.
Tästä johtuen myös sairaudet kuten polttotauti eli pilkkukuume (tyyfus), rokko ja punatauti veivät hautaan heikentyneitä asukkaita.
Sammal- ja herneenvarsileipää leivottiin Sahalahdellakin: ”Köyhyyttä ja kurjuutta, jota ympäri maata walitetaan, olemme täälläkin kyllä saaneet tuta. Vaiwaishoito kyllä on uutteralla toimella kokenut liewittää köyhän wäestön puutetta. Syksyllä jo leiwottiin sammal- ja hernewarsileipää, jota sitte suurimmassa puutteessa olewille jaettiin. Hywin halusta kaikki, joille sitä määrättiin antaa, ottiwat wastaan, waikka aikaisemmin hämmästyksellä kuunteliwatkin, kun sellaista täällä tuntematonta leipää mainittawan kuuliwat. Sitte myöhemmin annettiin jo pitäjään lainamakasiinistakin joku määrä wiljaa köyhille awuksi.” (Tampereen Sanomat 25.2.1868).
Nälkä ja taudit tappoivat
Vajaan viidentuhannen asukkaan Kangasalla kuolleiden määrä nousi kolmeensataan 1867. Seuraavana vuonna Kangasalla menehtyi nälkään ja tauteihin yhteensä 409 henkilöä. Noin 3700 asukkaan Pälkäneellä menehtyi vuosina 1867–1868 yhteensä noin 500 asukasta. Sahalahdella ja Kuhmalahdella nälkävuodet veivät väestöä, mutta ei niin suurina lukuina kuin Kangasalla.
Paluu arkeen tapahtui toukokuussa 1868, joka oli ensimmäinen lämmin ja aurinkoinen kuukausi aikoihin. Kangasalla jäät järvestä lähtivät 12. toukokuuta ja kylvötöihin päästiin 21.5. Perunaakin saatiin maahan kesäkuun alussa.
Puutetta ja nälkää oli toki myöhemminkin, mutta ei mitään 1860-luvun kuolonvuosiin verrattuna.
Tekstissä mainitut lähteet:
Anttila, Olavi, 110 kehityksen ja kasvun vuotta. Kangasalan historia III 1865–1975. Kangasalan kunta. Kangasala 1987.
Jussila, Tuomas, NÄLKÄVIRRET – 1860-luvun nälkävuosien historiakuva Pietari Päivärinnan, Juho Reijosen ja Teuvo Pakkalan teoksissa. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Historian Pro gradu -tutkielma. Tampere 2013.
Meurman, Agathon, Nälkäwuodet 1860-luwulla. Kansanvalistusseura: Helsinki 1892.
Nevala, Kirsi, Kerjäläisiä ja jauhomattoja – 1860-luvun nälkävuodet muistitietoaineistoissa. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Historian pro gradu -tutkielma. Tampere 2015.
Turpeinen, Oiva, Nälkä vai tauti tappoi. Kauhunvuodet 1866-1868. Historiallisia Tutkimuksia 136. SHS. Helsinki. 1986.
Voutilainen, Miikka, Nälän vuodet. Nälänhätien historia. Atena 2017.
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/palkane/kuolleet_1853-1885_tk44/39.htm
Tampereen Sanomat 25.2.1868
Tuula Vuolle-Selki
