Vuodenvaihteessa tehdään listoja päättyvän vuoden sadosta. Vuoden levy- ja kirjalistat ilmestyvät jo joulun alla. Niistä pukki tietää, että oikeasti muksut tarvitsevat Litku Klemettiä, vaikka ovatkin toivoneet Cheekin ja Elastisen livelevyä. Ja isä ilahtuu, kun saa Jere -kirjan sijaan Pentti Linkolan elämäkerran.
Vuoden parhaiden levyjen listoja tekevien musiikkitoimittajien mielestä hyvän musiikin kirjo ulottuu Astrid Swanista Verneri Pohjolan kautta Circleen. Myynti- ja suoratoistolistat paljastavat, että väki kuuntelee hittiradion soittamaa ja suosikkiohjelman kierrättämää musiikkia: Haloo Helsinkiä!, Jenni Vartiaista ja Vesalaa. Kiitettyjen ja palkittujen Juha Hurmeen ja Mikko Joensuun sijaan ostetaan uusin Ilkka Remes -kirja ja Vain Elämää -levy.
Ihan hyvää, vastataan kuulumisia kysyttäessä ja ”kaikki menee” musiikkimakua tiedusteltaessa. Se tarkoittaa, että pystyy kuuntelemaan kaikkea, mitä radiokanavan tai suoratoistopalvelun soittolistalle on nostettu.
Viisaiden rokkipoliisien vuoksi kukaan ei kehtaa sanoa kuuntelevansa Yötä ja Popedaa. Lukijana ihmiset ovat rehellisempiä. Satunnaisesti kirjoihin tarttuvalle Päätalossa ja Paasilinnassa voi riittää koko elämän ajaksi luettavaa. Mutta kukaan ei sano lukevansa ”mitä vain”.
Vuoden levy ja kirja -listat ovat paljon lukevien ja kuuntelevien valintoja. He haluavat häiritsevämpää tavaraa kuin keskivertokuluttaja. Tavikselle riittää helppo viihde, mutta suurkuluttaja kaipaa löytää uutta ja poikkeavaa.
Kehuttujen levyjen listoille nousee maailmanlopunlasten meteliä, koska siihenkin syventyminen palkitsee vaivannäön. Se muistuttaa hieman klassista musiikkia, jossa on aloittelijan mielestä aivan liikaa nuotteja. Mutta vaikealle musiikille altistuttuaan siitä voi löytää uusia maailmoja.
Moni melulta kuulostava möykkä on tehty keikkoja varten. Äänitteestä on vaikea tavoittaa sitä, miten määrätyssä kohtaa Kornin keikkaa koko yleisömeri kyykistyy ja hyppää sitten yhtäaikaisesti ilmaan. Tai sitä hieman pelottavaa näkyä, kun Bring me the horizonin nuori solisti nousee rokkikukkona yleisön yläpuolelle, levittää kätensä kuin vapahtaja ja sali repeää kahtia hänen kohdaltaan. Seinustoille pakkautunut yleisömeri odottaa, että Oliver Sykes liittää suurieleisesti kätensä yhteen ja ryntää sitten toisiaan päin.
Siinä tuntee miksauspöytään nojaillessaan itsensä ajasta pudonneeksi sedäksi. Tällaista eivät tee isiensä musiikkia toistavat uusiomanserokkarit.
Musiikin perusmitta on tähän saakka ollut albumi. LP-levyjen aikaan se tarkoitti noin 45 minuuttia, mutta CD-aika nosti normin noin tuntiin.
Vuoden kohutuin artisti Alma on tehnyt musiikkia 17 minuutin verran. Jos kirja-ala toimisi samalla tavalla, kaikki puhuisivat nyt 40-sivuisen vihkosen julkaisseesta tai blogin perustaneesta tulokkaasta.
Alma on lahjakas biisintekijä, jonka musiikki on saateltu oikeiden kuulijoiden korviin nykyajan kanavien kautta. Portinvartijoita ovat esimerkiksi Spotifyn soittolistojen tekijät. Suoratoistopalveluissa maailmaa valloitetaan biisi kerrallaan. Jo vanhentuneista kappaleista saatetaan joskus myöhemmin koota albumi, jotta niillä voidaan rahastaa vielä retromarkkinoilla.
Musiikissa ja kirjoissa parasta on se, kuuntelemalla ja lukemalla ne eivät vähene, vaan lisääntyvät. Kannattaa ottaa riski ja tarttua kriitikoiden suosikkeihin. Uudelle altistuttuaan voi löytää paljon uutta kuunneltavaa ja luettavaa.
