Euroopassa riehui sata vuotta sitten historian verisin sota, jossa kaatui kymmenen miljoonaa ja haavoittui parikymmentä miljoonaa sotilasta. Sodan tuhoisuutta lisäsivät uudet aseet, kuten konekiväärit ja hermokaasut.
Suomi oli vielä osa Venäjää, joka soti ympärysvaltojen kanssa Saksan johtamia keskusvaltoja vastaan. Suomessa saatiin kuitenkin elää vuoteen 1917 saakka varsin rauhassa.
Saksalaisten maihinnousun varalta maassa oli kymmeniä tuhansia venäläissotilaita. Joukot toivat mukanaan töitä. Helsinkiä kiertävän linnoitusketjun betonibunkkereiden ja taisteluhautojen rakentaminen työllisti jopa 10 000 ihmistä.
Sota-aika oli vilkasta myös monille teollisuuden aloille. Elintarvikesäännöstelystä puolestaan hyötyivät pimeää kauppaa tehneet tuottajat ja kauppiaat. Hyväosaisten rikastuminen herätti katkeruutta, sillä suuri osa kansaa kärsi elintarvikepulasta ja kallistuvista hinnoista.
Kahdeksantuntista työpäivää ja parempia oloja vaatineet työläiset ryhtyivät maata kiertävien agitaattoreiden innoittamina lakkoihin, joita isännät kukistivat rikkurivoimin. Kuhmalahdella kesän 1917 maatalouslakot ja niihin liittyneet marssit poikivat pari pahoinpitelyä, joita käsiteltiin käräjilläkin.
Itsenäisyyshenki yhdisti
Kärhämiltä suojautuakseen isännät pitkin maata ryhtyivät perustamaan suojelusvartioita, joista syntyi myöhemmin suojeluskuntia. Järjestyksenvalvontaa alettiin hoitaa omatoimisesti, koska keisarin kukistuttua miliisin puolueettomuuteen ei luotettu.
Kuhmalahdella suojeluskunta perustettiin suojaksi sekä venäläisiä että työväkeä vastaan. Itsenäisyysmielisten tavoitteena oli ajaa venäläisjoukot maasta. Epäluuloja venäläisjoukkoja kohtaan kasvatti se, että Pohjanmaalla maaseudulle sijoitetut venäläisjoukot olivat syyllistyneet väkivaltaisuuksiin.
Kuhmalahtelaiset vastustivat sortovuosina voimakkaasti venäläistämispolitiikkaa, ja ryhtyivät muun muassa kutsuntalakkoihin. Myös keisarin keväinen kukistuminen sai kuhmalahtelaiset iloitsemaan yli luokkarajojen askelen lähempänä olevasta itsenäisyydestä.
Lokakuussa 1917 suojeluskuntaa perustettaessa mukaan kutsuttiin myös työväestöä. Mukana olleet työläiset tulivat toisiin aatoksiin, kun työväenyhdistys kysyi lisäohjeita Tampereelta. Siellä nähtiin, että isännät perustivat suojeluskuntia omaisuuden turvaksi ja työläisiä vastaan.
Suojeluskunnat pyrkivät toimimaan salaa, koska työväkeä oli enemmän. Suojeluskunnat julistettiin hallituksen joukoiksi vasta pari päivää ennen sisällissodan syttymistä. Siihen saakka niiden toiminta oli epäyhtenäistä.
Suojeluskuntiin liittyminen oli vapaaehtoista, kunnes helmikuun puolivälissä sodan jo riehuessa aloitettiin kutsunnat. Niiden ansiosta valkoisten joukkoja vahvistettiin 21–40-vuotiailla miehillä. Hämäläiskunnissa kutsuntoja järjestettiin sitä mukaa kun ne siirtyivät valkoisten haltuun.
Kaarteilla yhteiset tavoitteet
Myös oloihinsa kohennusta vaatinut työväki ryhtyi perustamaan omia järjestyskaartejaan, joista muodostui valkoisten kanssa sotaan ajautunut punakaarti. Alun perin punakaartitkin perustettiin levottomuuksien pelossa ja järjestyksenpitoa varten, kun Venäjän vallankumous oli murentanut miliisin toimintakyvyn ja luottamuksen.
Kuhmalahdella työväenyhdistyksen järjestyskaarti perustettiin pian suojeluskunnan perustamisen jälkeen. Työväenkaarteja syntyi erityisen innokkaasti paikkakunnilla, joilla kesän 1917 maatalouslakot ja teollisuuden työtaistelut olivat lisänneet jännitystä. Kuhmalahdella lakot olivat johtaneet väkivaltaisuuksiin. Lisäksi Kuhmalahden työväki oli jo valmiiksi organisoitunut, sillä työväenyhdistys toimi ainakin Tervaniemessä ja Vehkajärvellä.
Porvareiden ja työväen suojeluskuntien ja -kaartien tavoitteet olivat pohjimmiltaan yhteiset. Ajat olivat sekasortoiset, ja lehdissä huhuttiin, että saksalaisten maihinnousuun valmistautuneet venäläiset tyhjentäisivät Suomen. Kaarteja perustettiin valvomaan järjestystä, estämään elintarvikelevottomuuksia ja suojelemaan kansalaisia joko saksalais- tai venäläisjoukoilta. Kahtiajaon kärjistyessä työväki alkoi nähdä suojeluskunnat työväkeä vastaan perustettuina ”lahtarikaarteina”. Porvarit puolestaan pelkäsivät, että venäläisjoukot asettuisivat työväen puolelle.
Valtakunnallinen punakaarti syntyi sisällissodan aattona, kun työväen järjestyskaartien yleisesikunta ja Helsingin punaisen kaartin esikunta yhdistettiin maanlaajuiseksi punakaartiksi.
Itsenäistyminen purki jännitteitä vain hetken
Lakot, ryöstely ja poliittiset surmat kasvattivat epäluuloisuutta ja kiihdyttivät varustautumista. Aseita pyrittiin hankkimaan salaa toiselta osapuolelta.
Joulukuun alussa maan 1917 itsenäistymisen tuoma innostus purki jännitteitä, mutta vain hetkeksi. Maa oli jakautunut kahtia niin vahvasti, että reilua puoltatoista kuukautta myöhemmin alkoivat aseet puhua.
Molemmat osapuolet tukeutuivat ulkopuoliseen apuun. Venäjällä vallan ottaneet kommunistit innostivat Suomen työväenliikettä vallankumoukseen. Punakaarteille toimitettiin aseita, ja punaisten rinnalla taisteli noin 10 000 venäläissotilasta.
Valkoiset hankkivat Saksasta sekä sotaoppia että aseita. Venäjän Suomeen kohdistamat sortotoimet olivat saaneet vajaat pari tuhatta miestä lähtemään Saksaan jääkärikouluun. Suomalaisjääkärit taistelivat Venäjää vastaan Baltiassa. Sisällissodan sytyttyä kaikki eivät halunneet lähteä Suomeen, koska vastassa olisi venäläisten lisäksi myös oman maan työväestöä. Osa jääkäreiksi lähteneistä itsenäisyysmielisistä oli työläisiä ja pienviljelijöitä, kuten punaisten puolella taistelleetkin.
Vankileirit ja teloitukset veivät kymmeniä
Kuhmalahti jakautui sodan alla konkreettisesti kahtia. Työväenliikkeen keskuksina toimivat Tervaniemen ja Vehkajärven kylät. Suojeluskunta sai kannatusta erityisesti pitäjän länsipäässä.
Sodan sytyttyä pitäjä jäi Venäjän vallankumouksen innoittamana kapinaan ryhtyneiden punaisten haltuun, kuten suuri osa muustakin Hämeestä. Alueen hallintaansa ottanut punakaarti pyrki estämään valkoisten matkan kohti pohjoista.
Kun sota syttyi 27. tammikuuta, rintama muodostui Tampereen pohjoispuolelle. Kylissä elettiin huhujen varassa, sillä Sydän-Hämeeseen kantautui paremmin tykkien jyly kuin tieto tapahtumien kulusta.
Sota koetteli pientä pitäjää ankarasti. Kuhmalahdelle koottu noin tuhannen punakaartilaisen kuriton joukko ryösteli seudulla. Vehkajärvellä taisteltiin helmikuun lopussa ja Pohjassa maaliskuun puolivälin jälkeen. Molemmissa kylissä taistelut päättyivät valkoisten voittoon.
Lähes kymmenen prosenttia Kuhmalahden asukkaista osallistui sotaan alusta alkaen. Kuhmalahdelta rintamalle lähteneet kolmisenkymmentä valkoista taistelivat Pohjois-Hämeen rykmentin mukana muun muassa Vilppulassa, Länkipohjassa, Orivedellä, Lempäälässä, Tampereella ja Viipurissa. Sodan loppuvaiheessa valkoisten riveissä oli jo 150 kuhmalahtelaista, joista osa komennettiin Tampereelle ja osa vastasi kotiseuduillaan rintamantakaisesta paikallisvartioinnista. Valkoisten riveissä kaatui kolme kuhmalahtelaista.
Punaisten puolella taisteli noin 170 kuhmalahtelaista. Suomen sotasurmat -sivuston mukaan 24 kuhmalahtelaista kaatui tai katosi sodassa. 23 ammuttiin, mestattiin tai murhattiin ja 21 kuoli vankileireillä.
