Mikkolan Navetalla avautuu helmikuun ensimmäisenä lauantaina mielenkiintoinen näyttely, joka liittyy vuoden 1918 tapahtumiin Luopioisissa. Luopioinen 1918 -näyttelyssä esitellään sadan vuoden takaisia tapahtumia paikkakunnalla. Näyttelyssä etsitään vastauksia siihen, miten sisällissota näkyi paikkakunnalla, mitä vuoden aikana tapahtui, ja miten ihmiset kokivat tapahtumat. Samalla yritetään myös löytää vihanpitoon johtaneita syitä, samoin kuin kertoa siitä, miten tästä kaikesta päästiin taas hoitamaan yhdessä kunnan asioita.
Esillä on valokuvia, kopioita asiakirjoista, kirjeitä, otteita ihmisten kertomuksista ja kuvauksia tapahtumista. Näyttely liittyy Luopioisten historiahankkeeseen ja sen ovat koonneet Sydän-Hämeen Sukututkijat ja Kukkia-Seura. Näyttely on avoinna Mikkolan Navetalla 3.-28. helmikuuta.
Pyrkimyksiä parempaan elämään
Tuhatyhdeksänsataaluvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana tapahtui paljon. Venäjän ote Suomesta tiukkeni vuosisadan vaihteessa. Niinpä vuonna 1899 vedottiin keisariin Suurella adressilla, johon kerättiin nimiä ympäri suuriruhtinaskuntaa.
Maaseudullakin alettiin olla tietoisia muusta maailmasta. Lukutaito oli yleistynyt, sanomalehtiä tilattiin. Torpparin poikakin saattoi joskus lukea ylioppilaaksi. Torpparit ja maatyöläiset alkoivat puolustaa oikeuksiaan parempaan elämään. Ensimmäiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneet eduskuntavaalit järjestettiin. Luopioisiinkin perustettiin useita työväenyhdistyksiä. Vuonna 1914 alkoi maailmansota. Seuraavien vuosien aikana elintarvikkeista alkoi olla puutetta ja hinnat alkoivat vähitellen nousta. Palkat sen sijaan eivät. Työväen vaatimukset 8 tunnin työpäivästä ja palkkojen korotuksista voimistuivat kaupungeissa ja tieto uusista pyrkimyksistä levisi maallekin.
Luopioisissa maataloustyöväki meni toukokuun alussa 1917 lakkoon vaatimuksenaan 8 tunnin työpäivä, palkankorotus ja tinkityöstä luopuminen. Lakko kesti 19 päivää. Lakkolaiset saivat keskeiset vaatimuksensa lävitse. Kaikki saivat myös pitää työnsä.
Kesällä 1917 kaikki oli ainakin näennäisesti hyvin. Työväen keskeiset vaatimukset olivat hyvää vauhtia menossa läpi: äänioikeus kunnallisvaaleissa, kahdeksantuntinen työpäivä. Loppuvuosi muutti kuitenkin tilanteen: suuriruhtinaanmaa jäi Venäjän vallankumouksen laineiden huuhdeltavaksi. Rahan arvo aleni, hinnat jatkoivat nousuaan ja alkoi olla puute ruuasta. Venäjän sekasorto lisäsi epävarmuutta.
Tie sotaan
Luopioisissakin alettiin varautua voimakeinoihin ja tapahtumat etenivät huimaa vauhtia. Syksyn aikana perustettiin järjestyskaarteja. Lokakuun alussa perustettiin Aitooseen Pohjois-Hämeen järjestyskunnan paikallisosasto. Marraskuun alussa Luopioisiin perustettiin punaisten järjestyskaarti. Tammikuun lopulla 1918 valta Luopioisissa siirtyi punaisille. Järjestyskaartista tuli punakaarti toinen helmikuuta. Alkuvaiheessa kaartiin kuului 125 jäsentä. Luopioistenkin miehet olivat siten mukana sisällissodassa, jonka vaikutukset heijastuivat pitkälle tulevaisuuteen. Luopioisten punaiset osallistuivat taisteluihin pääosin samoilla paikkakunnilla kuin saman pitäjän valkoisetkin eli muun muassa Tampereella, Kuhmoisissa, Kuhmalahdella, Lempäälässä ja Lahden seudulla.
Rintaman siirtyessä etelää kohti alettiin maaliskuun lopulta lähtien langettaa kuolemantuomioita. Tuomiot langetti kenttäoikeus, sekä muutamassa tapauksessa yksittäiset toimijat. Ehkä eniten huomiota herättäneet tapaukset olivat kunnan viljamakasiinin seinustalla ja Rankkimäessä tapahtuneet teloitukset. Herkemmin kuolemantuomioita annettiin omalta paikkakunnalta tavoitetuille punaisille. Voittajien viha ei kohdistunut niinkään varsinaiseen sotapalvelukseen osallistuneisiin, vaan pääasiassa ryöstöjä ja takavarikoita suorittaneisiin henkilöihin. Nämä saivatkin yleensä kovimmat tuomiot. Vankileireille päätyneistä luopioislaisista rintamapäälliköistä ja esikunnan jäsenistä säilyttivät henkensä.
Vuoden 1919 valtiolliset vaalit pidettiin helmikuussa 1920. Tulos: porvarit 300 – sosialistit 700. Kunnalliselämässä alkoi yhteistyö. Yhteiset asiat oli hoidettava menneistä tapahtumista huolimatta, vaikka kuinka kipeää teki. Valkoisen puolen muistomerkki vakaumuksensa puolesta menehtyneille pystytettiin 1921. Punaiset saivat odottaa omaa muistomerkkiään vielä lähes kolme vuosikymmentä, vuoteen 1949.
