Tänä talvena tuli kuluneeksi sata vuotta sisällissodan syttymisestä. Merkkivuosi tarjoaa jokaiselle hyvän syyn tarkastella Suomen historian traagisimpia vaiheita ja niiden vaikutuksia oman suvun tai kotiseudun vaiheisiin.
Luopioisissa tehtävään tarttuivat sukututkijat ja kotiseutuyhdistys. Mikkolan Navetalle koottu Luopioinen 1918 -näyttely keskittyy sisällissodan ajan tapahtumiin Luopioisissa. Vaikka kunta välttyi varsinaisilta taisteluilta, sota vaati reilun 70 luopioislaisen hengen. Uhreista suurin osa oli vankileireille päätyneitä punaisia, jotka kuolivat nälkään ja tauteihin ennen kuin heidän mahdollista syyllisyyttään edes ehdittiin tutkia.
Mikkolan Navetalla lauantaina avattu näyttely rakentaa kaaren, joka ulottuu sisällissotaan johtaneista taustoista arjen nopeaan paluuseen saakka.
– Kunnallishallinto alkoi toimia hämmästyttävän nopeasti, ja jo vuoden 1918 lopulla järjestettiin ensimmäiset vaalit, näyttelyä esitellyt Kari Laine kertoo.
Ne eivät vielä olleet todelliset vaalit, vaikka käytössä olikin ensi kertaa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, eikä äänioikeus ja -määrä enää perustunut maanomistukseen.
– Punaiset olivat vaalien aikaan vielä vankileireillä tai ilman kansalaisluottamusta. Mutta jo helmikuussa 1920 järjestetyissä vaaleissa sosialistien äänimäärä oli 790 ja porvareiden 274. Asioita lähdettiin sopimaan ja jollain tavalla arkea pystyttiin pyörittämään. Kaunaa varmasti oli, mutta kaikilla oli mielessä kova opetus, Kari Laine uskoi.
Suuri adressi aloitti heräämisen
Luopioinen 1918 -näyttelyssä sisällissodaksi kärjistynyt tapahtumaketju alkaa vuoden 1899 suuresta adressista. Se sai puoli miljoonaa suomalaista vastustamaan sortotoimia.
Kansaa yhdistäneeseen adressiin kertyi Luopioisista parissa viikossa 579 allekirjoitusta. Kari Laine kiinnitti huomiota siihen, että kyse oli nimikirjoituksista, eikä puumerkeistä; Luopioisissa oltiin siis jo silloin kirjoitustaitoisia.
Herääminen jatkui työväenyhdistysten ja osuuskauppojen perustamisella.
– Työväentaloille ei tahtonut löytyä maata, koska isännät eivät lahjoittaneet niille tontteja, Kari Laine kertoi.
Luopioisissa osuuskauppaa oli työväen lisäksi perustamassa muun muassa Kantolan kartanon isäntä.
– Kantola, Rautajärvi ja Ämmätsä olivat vuosisadan alussa kartanokyliä. Niissä asui tuhatkunta ihmistä, jotka kaikki olivat tavalla tai toisella tekemisissä kartanon kanssa. Aitoo oli erityylinen: siellä oli itsellisiä taloja ja vain muutama torppa, Laine kertoi.
Vuonna 1914 alkanut maailmansota alkoi vaikuttaa Luopioisten arkeen vasta, kun viljan tuonti takkuili. Viljan myyntiä Luopioisista kunnan ulkopuolelle rajoitettiin. Ruuasta tuli pulaa, kun Venäjän-tuonti loppui.
– Hinnat nousivat rajusti. Ruuan puute viime kädessä laukaisi levottomuudet, Kari Laine taustoitti vuoden 1917 maatalouslakkoja Kantolan ja Rautajärven kartanoissa sekä Aitoossa.
Kylissä oli paljon maatyöläisiä ja torppareita, jotka ryhtyivät maata kiertävien agitaattoreiden innoittamina ajamaan oikeuksiaan.
– Vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää, johon teollisuudessa oli jo päästy. Lisäksi kiisteltiin palkasta ja urakkatyöstä.
Valtakunnallista huomiota saaneisiin maatalouslakkoihin liittyi kärhämöintiä ja nujakointia. Kahden ja puolen viikon lakon jälkeen osapuolet tekivät kuitenkin sopimuksen.
Punakaarti otti vallan Luopioisissa
Maatalouslakot kärjistivät ennestään jännittynyttä tilannetta. Sekä työläiset että isännät alkoivat hankkia aseita ja valmistautua entistä vakavampiin yhteenottoihin. Sekasortoista tilannetta pahensi Euroopassa riehunut suursota ja Venäjän vallankumous. Sen jäljiltä joulukuussa itsenäistyneeseen Suomeen jäi kymmeniä tuhansia venäläissotilaita, jotka keisarin kaaduttua asettuivat vallankumouksen puolelle.
Kun vallankumoukseen ryhdyttiin Suomessakin tammikuun lopussa, Luopioinen jäi osaksi punaista Suomea. Helmikuun alussa punakaarti otti vallan Luopioisissa. Valkoiset hakeutuivat pohjoiseen, jota venäläisiä aseista riisuneet Mannerheimin joukot pitivät hallussaan.
Rintamalinja muodostui Tampereen pohjoispuolelle. Molemmilla puolilla taisteli vain 16–17-vuotiaita lapsia.
– 12-vuotiaan pojan kuvaus kertoo kauheasta sotainnostuksesta. Se kuitenkin lopahti, kun taisteluun lähtenyt 17-vuotias koulukaveri tuotiin kohta reellä takaisin, Kari Laine kertoi.
Luopioisissa ei käyty varsinaisia taisteluita. Punaisten ja valkoisten puolelle lähteneet luopioislaiset sotivat toisiaan vastaan muun muassa Kuhmoisissa, Lempäälässä, Toijalassa ja Hauholla.
Valta vaihtui taisteluitta
Vajaat kaksi kuukautta Luopioisissa kestänyt punainen valta päättyi, kun Uudenmaan rakuunarykmentti marssi 22. maaliskuuta näyttävästi Rautajärven kautta kirkonkylään. Valta vaihtui taisteluitta, sillä Pohjan taistelussa tappion kokeneet punakaartilaiset olivat jo vetäytyneet Hauhon suuntaan.
Pakenevien punaisten mukaan liittyi paikkakuntalaisia, jotka pelkäsivät valkoisten kostotoimia. Pako oli viisasta, sillä huonoimmin kävi jääneille. Punaiseksi katsotut vangittiin kunnan mielisairaalaan. Paikkakunnalle perustetun suojeluskunnan esikunta toimi kenttäoikeutena ja alkoi jakaa julmia tuomioita. Kuolemantuomioita pantiin täytäntöön maaliskuun lopulta alkaen. Suurinta huomiota saivat teloitukset kunnan viljamakasiinin seinustalla ja Rankkimäessä. Molemmissa ammuttiin neljä punaista.
Kari Laine arvioi, että Luopioisista pakeni pari sataa punakaartilaista ja saman verran perheenjäseniä ja muita kuntalaisia. Sekasortoinen pako johti Hauholle, jossa käytiin kuukauden verran taisteluita.
Punaisten tappion jälkeen joukko jatkoi pakoaan Lahteen päin, koska valkoisten puolella taistelleet saksalaiset katkaisivat tien Hämeenlinnaan.
– Ilmeisesti ajatuksena oli jatkaa Lahdesta junalla Venäjälle suojaan, kun mitään muutakaan mahdollisuutta ei ollut, Kari Laine arvelee.
Lahti oli kuitenkin jo saksalaisten hallussa, ja rata oli katkaistu Uudenkylän kohdalta. 1. toukokuuta punaiset heittivät aseensa kasaan nykyisen Salpakankaan kohdalla ja antautuivat saksalaisille, jotka veivät ensi töikseen rahat, kellot, saappaat ja muut arvoesineet.
Antautuneet punakaartilaiset ja muut kolonnan mukana kulkeneet koottiin Hennalan kasarmille. Punakaartin johtohenkilöistä yksi teloitettiin Lahdessa, mutta muut johtajat selvisivät kovilla vankeustuomioilla. Monelle rivimiehelle, pakolla punakaartiin otetulle ja täysin syyttömälle kävi paljon pahemmin.
Eniten uhreja vaativat vankileirit
Rintamalla kaatui 24 punaista ja yksi valkoinen, Into Regnell. Punaiset teloittivat pakovaiheessa kolme luopioislaista. Valkoiset teloittivat tai murhasivat 24 luopioislaista.
Eniten uhreja ja kärsimyksiä poikivat sodan jälkeiset vankileirit, joille valkoiset kokosivat punakaartilaisia ja muita heidän mukanaan paenneita. Vankileireillä kuoli nälkään, tauteihin ja luoteihin 70 luopioislaista.
Vankileirien valtava kuolleisuus johtui heikosta organisaatiosta ja elintarvikepulasta. Lahti oli sata vuotta sitten 6500 asukkaan paikkakunta, ja yhtäkkiä ruokittavana oli jopa 30 000 vankia.
Alkuun huoltoa ei edes yritetty järjestää, sillä propaganda oli levittänyt tehokkaasti tietoa vastapuolen tekemistä, mutta myös keksityistä hirmuteoista. Ruokaa ja taloja paetessaan polttaneiden punaisten annettiin kärvistellä nälässä.
Kun vangit oli luetteloitu, suuri osa luopioislaisista siirrettiin Hämeenlinnaan.
”Meidät komennettiin riviin ja meille ilmoitettiin, että jokainen, joka ei pelkää pahoja tekojaan ja uskaltaa palata kotiin astukoon rivistä ulos. Tulimme rautatieasemalle missä meidät suljettiin umpinaisiin mullivaunuihin. Kun juna saapui Hämeenlinnan asemalle, avattiin vaunujen ovet ja meidät kuljetettiin kuin karjalauma kaupungin toiselle puolelle Myllymäen kasarmialueella sijaitsevalle keskitysleirille ja siihen päättyi meidän hyväuskoisten toiveet kotiin pääsystä”, Toivo Rekolainen muistelee vankileiriaikaa Mikkolan Navetan näyttelyssä.
Hämeenlinnan leirillä oli jo valmiiksi kymmenen tuhatta vankia. Maan kaikki noin tuhat tuomaria alkoivat käsitellä punavankien asioita toukokuun lopussa. Lievimmistä teoista syytettyjä päästettiin kesäkuusta alkaen kotiin odottamaan tuomiota. Sen ansiosta osa luopioislaisistakin selvisi, mutta leireille jääneiden keskuudessa taudit ja nälkä tekivät kesän aikana tuhoa.
– Seitsemästäkymmenestä leireillä kuolleesta luopioislaisesta 60 menehtyi Hämeenlinnassa kesä–elokuun aikana huonoihin oloihin, Kari Laine kertoo.
Kotiin palanneidenkaan osa ei ollut helppo. Raavas mies oli saattanut kuihtua 40-kiloiseksi luurangoksi. Ensimmäisenä odottivat kuitenkin rästiin jääneet taksvärkkityöt.
– Se oli hoikille pojille kova työmaa, kun painettiin kaksi ja puoli viikkoa peltoja kyntämässä, Laine sanoo.
Punakaartin rivimiehet selvisivät yleensä kolmen vuoden tuomiolla. Toiminta työväenliikkeessä tai maatalouslakoissa oli raskauttava asia. Myös aseeton toiminta muonituskomiteassa poiki pitkiä vankeusrangaistuksia, sillä Tampereetta ruokkinut komitea oli tyhjentänyt Luopioisten talojen viljalaarit.
Tuomioita alettiin lieventää jo syksyllä 1918. Taustalla oli karu todellisuus: kuka tekisi työt, jos työväki virui vankilassa. Korkeintaan neljän vuoden tuomion saaneet armahdettiin marraskuussa. Tämä koski noin 50 luopioislaista vankia, joiden joukossa oli vielä viisi naista.
Lisää löytyy aineistopankista
Mikkolan Navetalla 28. helmikuuta saakka esillä olevan Luopioinen 1918 -näyttelyn kokosivat Sydän-Hämeen Sukututkijat ja kotiseutuyhdistys.
– Suurimman työn ovat kyllä tehneet sukututkijat, Kukkia-seuran puheenjohtaja Erkki Toivari kiitti Kari Lainetta, Risto Walleniusta ja Tomi Riihirantaa.
Näyttelyn kokoamista helpotti se, että vuoden 1918 aineistoa on kerätty Luopioisten historian jatko-osaa varten. Siihen voi tutustua netin aineistopankissa.
– Alkuun epäilytti, että löytyykö meiltä mitään seinille laitettavaa. Mutta kummasti sitä kuitenkin kertyi, Tomi Riihiranta sanoo.
Sisällissota on ”osasyyllinen” myös siihen, että historian jatko-osaa tehdään harrastajavoimin. Viisi vuotta sitten valmistunutta Luopioisten historiaa kirjoitettaessa nimittäin katsottiin, että vuoden 1918 tapahtumat ovat vielä liian tuoreessa muistissa, ja siksi ajanjakson kipeiden muistojen läpikäyminen jätettiin seuraaville sukupolville.
