Sisällissodan taistelut levittäytyivät sata vuotta sitten Sydän-Hämeeseen, kun Kuhmalahden Vehkajärvellä taisteltiin 26. helmikuuta 1918. Vehkajärvestä tuli taistelupaikka, koska Kuhmoinen oli jäänyt valkoiseksi linnakkeeksi muuten punaiseen Hämeeseen.
Kuhmalahdelle koottiin helmikuussa yli tuhat punakaartilaista. Joukkojen tehtävänä oli suojata Tamperetta Kuhmoisten suunnalta tulevalta hyökkäykseltä.
Kuhmalahdelle kootut joukot tulivat pääosin naapurikunnista, muun muassa Sahalahdelta, Pälkäneeltä ja Kangasalta. Ne sijoittuivat alkuun pääosin Vehkajärvelle, mutta levittäytyivät sitten myös muualle pitäjään.
Punaisten esikunnalla oli suuria vaikeuksia yli tuhannen miehen ruokkimisessa. Seudun taloista haettiin pakko-otoilla viljaa. Eläimiä teurastettiin ja hevosia vietiin joukkojen käyttöön.
Kun elintarvikehuoltoa ei onnistuttu järjestämään, kurittomat joukot syyllistyivät talojen ryöstelyyn ja hävitykseen.
Yllätetyt punaiset palasivat Vehkajärvelle
Punakaartilaiset viettivät Kuhmalahdella seitsemän viikkoa. Paikalliset seurasivat satojen miesten harjoituksia järven jäällä.
Kun valkoiset saivat tietoa Vehkajärvelle ja sen ympäristöön kootuista joukoista, he iskivät kylään katkaistakseen yhteydet Padasjoen ja Eräjärven–Längelmäen suuntiin.
Aamulla 26.2. hämäysosasto sitoi huomion itseensä, ja valkoiset yllättivät punakaartilaiset selustasta. Kahden tulen väliin joutuneet punaiset juoksivat pakokauhun vallassa karkuun. Valkoiset eivät miehittäneet Vehkajärveä, joten punaiset palasivat vajaan viikon päästä entistä röyhkeämpinä.
10. maaliskuuta Vehkajärvellä taisteltiin toisen kerran, kun punaiset valmistelivat hyökkäystä Kuhmoisten suuntaan. Selustaan koukanneet valkoiset lähtivät seuraamaan ainakin tuhannen miehen joukkoa, joka oli varustettu tykein ja konekiväärein. Saarroksiin jääneet punaiset kääntyivät takaisin ja taistelivat tiensä Vehkajärvelle. Valkoiset väistyivät ylivoimaisen vihollisen tieltä.
Vehkajärvellä taisteltiin kolmannen kerran maaliskuun puolivälissä, kun valkoiset alkoivat edetä kohti Tamperetta. Kuhmalahden ankarat taistelut pakottivat paikalliset piiloutumaan perunakuoppiin ja metsätorppiin. Punaiset joutuivat vetäytymään koko Kuhmalahdelta 21. maaliskuuta.
Muun muassa Pälkäneen, Luopioisten ja Kangasalan suojeluskuntahistoriat kirjoittanut valkeakoskelainen tietokirjailija Seppo Satamo on koonnut tietoa Vehkajärven ensimmäisestä, 26.2. käydystä taistelusta, jossa kaatui 19 Valkeakosken punakaartilaista.
Vehkajärven taistelu
Ensimmäinen taistelu, johon Valkeakosken kaartin komppania osallistui, käytiin Vehkajärvellä aamuyöllä helmikuun 26. päivänä. Edvard Nieminen kirjoittaa lähtövalmisteluista:
”On helmikuu vuonna 1918. Ilma on leutoa huolimatta keskitalvesta. Luonto ikään kuin suojelee nälkiintyneitä työläisiä paleltumiselta. Valkeakosken tehdaskylässä on liikettä ja elämää.
Työväentalon luona olevalla suolla (v. 2018 Keskusaukio) järjestää ja valikoi Valkeakosken ensimmäisen komppanian päällikkö Kustaa Estlin joukkoja taisteluun, leipätaisteluun oman maan riistäjäluokkaa vastaan.
Ei Estliniä ole koulutettu päälliköksi, eikä hän ole päällikkö jumalan armosta, vaan hänet ovat toiset työläistoverit valinneet ikään kuin luottamusmieheksi uskoen itsensä hänen johdettavakseen tuntemattomalle matkalle. Ja paljon onkin mukaan pyrkijöitä, paljon enemmän kuin yhteen komppaniaan mahtuukaan. Eihän kukaan haluaisi olla syrjässä nyt, kun on työväenluokan Vapautuminen kysymyksessä”. (Nieminen, 1923)
Pälkäneläinen ylioppilas Toivo Inkilä jäi kotipitäjäänsä sodan ajaksi. Hän sai seurata tilanteen kehittymistä kotonaan Mälkilän kylässä melko rauhassa siihen saakka, kunnes hänet pidätettiin helmikuun 17. päivänä epäiltynä valkoisten auttamisesta. Sillä kertaa hänet päästettiin vapaaksi.
Inkilän kirjoittamassa vihkosessa ”Pälkäne Suomen vapaussodassa” kerrotaan Vehkajärven taistelun jälkeisistä päivistä:
”Punaisten Tampereelta saapuneet lihanhankkijat kävivät 25.2. meillä pyytämässä kyytiä Onkkaalaan. Lähdin kyytimieheksi maksua vastaan.
Nuijanmäellä näin Pälkäneen punakomppanian palaavan selkäänsä saaneen näköisenä, ja kuulinkin, että koko komppania oli paennut samana päivänä käydystä Vehkajärven taistelusta.
Seuraavana päivänä Onkkaalasta lähti noin kaksi komppaniaa punaisia uudelleen Vehkajärvelle.
Valkeakosken punakomppanian rippeet poikkesivat 27.2. pakomatkallaan edellisenä päivänä käydystä Vehkajärven taistelusta ottamaan meiltäkin hevosen loppuun ajamansa tilalle, jonka jättivät pihaan. Kehuivat urhoollisesti tapelleensa. Jatkoivat matkaa Valkeakoskelle.” (Inkilä, 1967)
Punaiset olivat joutuneet Vehkajärvellä virolaisen majuri Kalmin komentamien valkoisten yllättämiksi ja pakenemaan yli Pajulanselän. Valkeakoskelainen komppania menetti 19 miestä kaatuneina. Taistelussa surmansa saaneet haudattiin kunnianosoituksin Paviljonginmäkeen.
Valkeakoskelaiset osallistuivat omana yksikkönään vielä kolmeen taisteluun Kuhmoisten suunnalla, mutta tappioluvut niissä jäivät muutamiin yksittäistapauksiin.
Vehkajärven katastrofin jälkeen mielialat muuttuivat ja punakaarti pyrki pysyttelemäiin paikoillaan, lukuun ottamatta elintarvikkeiden pakko-ottoja Sääksmäellä. (Hännikäinen, 1967)
Vehkajärvellä kaatuneitten punaisten hautajaisista 17.3. muodostui vuoden 1918 sodan mieleenpainuvin tilaisuus Valkeakoskella. Paikalla oli satamäärin punakaartilaisia ja kaatuneitten omaisia, uteliaita sivullisia ja tietenkin myös lapsia. Yksi heistä oli 13-vuotias Vilho Lehtonen:
”Helmikuussa rintamalta alkoi tulla punaisten vainajia Valkeakoskelle. Kaatuneet haudattiin työväenyhdistyksen omistamaan Paviljonginmäkeen, jolle sittemmin vuonna 1968 rakennettiin Tietolan kansakoulu. Me pikkupojat keräännyimme seuraamaan hautajaisia. Punakaartilaiset ampuivat kunnialaukauksia ja toimituksen lopuksi laulettiin ’Kesän viimeinen kukka’. Laulua johti Betty Kivinen.”
Aarre Sallisen haastattelema Ebba Syvänen kertoo väkeä olleen ”mahdottomasti”.
Torvisoittokunta soitti kentän kulmauksessa venäläistä surumarssia. Surusaatto tuli kylältä päin naiset edellä. Paviljongille menevän tien molemmin puolin olivat miehet muodostaneet kunniakujan. ”Ei me päästy sinne lähelle eikä nähty niitä arkkuja laskettavan. Pikkupojat juoksivat metsän kautta ja katselivat kiven takaa.”
Matti Salo oli tuohon aikaan 9-vuotias: ”Koko kylähän siellä oli, ja joku piti puheen. Sitä mäkee ylös niitä kannettiin hautaan. Kakaroita siihen haudan reunalle ei päästetty.”
Seppo Satamo
