Tämä tarina alkoi itää mielessäni viime vuoden maaliskuussa. Elettiin Suomi 100-juhlavuotta, ja mummuni vihkiraamattua selatessani hoksasin, että meidän suvulla oli ihan oma 100-vuotisaihe, minun ja sisarusteni isänpuolisten isovanhempien Kaarle Oskar ja Miina Salosen 100-vuotishääpäivä. He menivät naimisiin Kangasalla 14.3.1917. Seuraavan vuoden keväällä Kalle Oskari joutui mukaan sisällissotaan ja päätyi Hämeenlinnan vankileirille, jossa katosi.
Viime keväänä innostuin etsimään vaarin jälkiä erilaisista tietooni tulleista lähteistä. Näyttikin siltä, että lähes satavuotinen mysteeri voi selvitä.
Joulun alla ilmestyneeseen Sappeen ja Ohvenon kylälehteen (Sappeen Sanomat ja Ohvenon siinä ohessa 2/2017) saatoinkin jo kirjoittaa etsintäni tuloksista.
Myöhemmin ratkaiseviksi osoittautuneiden lähteiden tiedot jäivät silloin kuitenkin saamatta. Nyt ne ovat käsissäni ja muuttavat käsitystäni isänisän vaiheista. Kun lisäksi tänä vuonna muistellaan erityisesti sisällissodan tapahtumia, kirjoitin tarinan uudestaan ja vähän toisin.
Nuori pari muutti Laitikkalaan
Kalle Oskari Salonen oli syntynyt Kangasalla 1892. Nimitän häntä tässä Kalle Oskariksi erotukseksi isästäni, joka myös oli Kalle.
Miina oli Pälkäneen Sappeesta, Heikki ja Maija Piikin tytär, syntynyt 1886. Miina oli syksyllä 1915 lähtenyt piiaksi Kangasalle ja siellä tavannut Kalle Oskarin, joka oli renki.
Pariskunnan vihkipäivä sattui maailmanhistoriallisen kuohunnan keskelle: Venäjällä oli menossa vallankumous ja vihkiäisiä seuranneena päivänä 15. maaliskuuta tsaari luopui vallasta. Historian lehdet havisivat jatkossakin.
Pariskunta muutti saman vuoden marraskuussa Pälkäneelle, Laitikkalan Tanilaan. Kuukautta myöhemmin, 6.12.1917, Suomi julistautui itsenäiseksi. Mahtoiko se näkyä mitenkään Laitikkalan arjessa?
Kalle Oskari oli saanut Ridderborgin perheen omistamasta Tanilasta muonarengin pestin. Suvultani olen kuullut, että hän piti ainakin huolta talon hevosista.
Miina odotti perheen esikoista, enkä tiedä, oliko hänellä jokin pesti talossa. Kirkonkirjoissa hänet mainitaan vain vaimona, mutta kaipa renkien vaimotkin joutuivat talon töitä tekemään.
Nuoripari oli ehtinyt olla Laitikkalassa kolmisen kuukautta, kun 18.2.1918 syntyi poika, Kaarle Einari. Hänestä tuli aikanaan minun ja sisarusteni isä. Lapsen kummeina olivat kirkonkirjojen mukaan ”karjakko Pauliina Kasurinen sekä metsäherra Elis Ridderborg ja vaimo Olga”.
Oli kuitenkin alkanut Suomen sisällissota, kansalaissota tai kapina – miten sitä kukin nimittikin. Taistelut riehuivat Pälkäneelläkin ja erityisesti Laitikkalassa. Kun Kalle-vauva oli muutaman viikon vanha, joutui Kalle Oskari mukaan kapinan melskeisiin.
Kivääri pantiin pakolla kouraan
Miina-mummuni ei koskaan kertonut minun kuulteni, mitä Tanilassa tuolloin tapahtui. Itse en mummun eläessä vielä kysellyt asioita. Mutta isäni täti, Kalle Oskarin pikkusisko Anna Salonen, kertoi vanhoilla päivillään yhden kerran tuon päivän tapahtumista ja mitä sitten seurasi.
Anna-tädin kertomasta muistan varmaksi sen, että Tanilan taloon tuli punaisia, jotka vaativat Kalle Oskaria ja talon hevosta mukaansa. Hän ei olisi lähtenyt, ja emäntäkin kielsi ehdottomasti.
Anna-tädin mukaan Kalle Oskari joutui pahan valinnan eteen: emäntä uhkasi ilmiantaa valkoisille ”jos Salonen lähtee”, punaiset taas sanoivat perheelle käyvän huonosti, jos ei lähde.
Kalle Oskari päätyi lähtemään ja otti myös hevosen.
Kertomuksen kuulemisesta on kulunut noin 40 vuotta, enkä kirjoittanut silloin mitään muistiin. Nyt tiedän joko muistaneeni tai ymmärtäneeni puutteellisesti. Vuoden 1918 tapahtumista ei minulla yleensäkään ottaen ole ollut kovin tarkkaa käsitystä, joten siksikin on kuultu voinut jäädä hämäräksi.
Vielä viime syksynä, tämän tarinan ensimmäistä versiota kirjoittaessani, olin siinä käsityksessä, että Tanilaan tulleet punaiset olivat pakomatkalla ja Kalle Oskari lähti heitä kyytimään. Ja että he kaikki joutuivat matkalla vangeiksi ja sitä myöten Hämeenlinnan vankileirille. Tapahtuman ajankohdasta minulla ei ole ollut muuta tietoa kuin isän ja mummun kertomus, että isäni oli kuuden viikon vanha, kun näki isänsä viimeisen kerran.
Nämä tiedot eivät kuitenkaan tuntuneet ihan sopivan siihen, mitä ymmärsin sodan kulusta ja muun muassa Laitikkalan taistelusta. Tapahtumien kulku alkoi valottua, kun viime vuoden lopulla, tarinan jo kirjoitettuani, sain Kansallisarkistosta kauan odottamani kirjeen. Kirjeessä oli muun muassa kopiot Hämeenlinnan vankileirillä toukokuussa 1918 pidetystä kuulustelusta.
Kuulusteluissa Kalle Oskari on kertonut, että kolme ratsastavaa punakaartilaista vei hänet Tanilasta punaisten puolelle ja siellä ”pantiin pakolla kivääri kouraan”. Hän siis liittyi silloin punakaartiin, joskin ymmärtääkseni vasten tahtoaan. Tämä tapahtui 2. huhtikuuta – isäni on todella ollut silloin kuuden viikon ikäinen.
Sitten Kalle Oskari liikkui kuukauden päivät punakaartin mukana ja pöytäkirjan mukaan osallistui taisteluihin Laitikkalassa ”huhtikuun 24–25 päivien tienoilla” sekä huhtikuun viimeisenä päivänä Lahden lähellä Hatsilassa. Toukokuun 1. päivä hänet vangittiin muiden mukana Hollolan kirkolla ja sitten alkoi matka vankileirille.
Karkausteoriaan ei uskottu
En tiedä, miten hyvin Miina oli selvillä noista miehensä vaiheista. Tiesikö hän, missä Kalle Oskari liikkui tai että tämä taisteli samalla kylällä? Miten pian Miina sai tietää, että Kalle Oskari oli vangittu ja viety vankileirille Hämeenlinnaan?
Jossain vaiheessa tieto on kuitenkin tavoittanut Tanilan ja Miinan. Hatarasti muistan Anna-tädin kertoneen myös sellaista, että Miina ja hänen anoppinsa Vilhelmiina Salonen olisivat yrittäneet päästä tapaamaan vankileirillä olevaa Kalle Oskaria ja viemään ruokaa, vangit kun näkivät siellä nälkää.
Joko he tai joku muu sukulainen oli ainakin kerran nähnyt Kalle Oskarin ja silloin tämä oli jo kauheasti laihtunut ja oli pahassa yskässä. Sitten kesällä häntä ei enää löytynyt. Mitään selitystä ei annettu, hänen vain sanottiin kadonneen.
Meillä on kirje, jonka Vilhelmiina Salonen on vuotta myöhemmin, 6.5.1919, kirjoittanut vankilan johtajalle pyytäen selkoa poikansa kohtaloon, hän kun on kuullut, että tämä olisi kuollut. Päällikkö on vastannut samana päivänä saman kirjeen toisella puolella, että heinäkuun 15. päivänä 1918 tehdyssä luetteloinnissa Kalle Oskar Salosta ei ole löytynyt – ja arvelee hänen ehkä karanneen. Sen kummempaa vastausta ei suku koskaan saanut.
Minä aistin aina, että suvun kesken hänen uskottiin kuolleen vankileirillä tavalla tai toisella, karkausteoriaan ei oikein uskottu. Kenties on liikkunut puheita hänen kuolemastaan, koska Vilhelmiina Salonenkin kirjeessään sellaiseen viittaa.
Miinan ja Kalle Oskarin yhteinen tarina kesti vuoden, sitten alkoi mysteeri, joka on odottanut ratkaisua jo 100 vuotta.
Leski vai ei?
Vuonna 1919 Miina muutti vuoden vanhan Kallen kanssa Sappeeseen lapsuudenkotiinsa. Siellä asuivat Miinan äiti Maija Piikki sekä Simo-veli. Pälkäneen kirkonkirjoihin merkittiin kuitenkin asukkaaksi myös ”itsellinen Kaarle Oskari Wilhelminpoika Salonen”. Nimen kohdalle on laitettu huomautus ”elääkö?”.
Vuonna 1938 on kirkonkirjoihin vihdoin tullut merkintä, että Kalle Oskari Salosen on ”Pälkäneen kihlak. oik. 7.9.1938 julist. kuolleeksi. Kuolinpäivä 1.1.1922”. Kuolinpäivä on kuitenkin teoreettinen, samalla päivämäärällä julistettiin kuolleiksi suuri joukko vuoden 1918 tapahtumissa kadonneita.
Olen toisinaan ihmetellyt, miksi mummu ei mennyt uudestaan naimisiin, niinhän lesket siihen aikaan usein tekivät. Nyt vasta ymmärrän yhden syyn: hänestähän tuli virallisesti leski vasta 20 vuotta miehensä katoamisen jälkeen.
Myös veli ja sisko kuolivat
Kalle Oskarin lapsuudenperhe oli kaikkiaan kokenut kovia. Kalle Oskarilla oli paria vuotta nuorempi veli Johannes sekä pikkusiskot Anna ja Ida. Perheen isä kuoli kuumetautiin 51-vuotiaana. Pojat olivat siinä vaiheessa jo renkeinä, mutta leskiäiti jäi puille paljaille keskenkasvuisten tyttäriensä kanssa.
Vuoden 1917 lopussa Wilhelmiina Salonen muutti Annan, Idan ja Johanneksen kanssa Tampereelle. Kapina alkoi ja sen melskeissä Johannes päätyi keväällä 1918 Tampereen vankileirille ja menehtyi siellä nälkään.
Kun Kalle Oskari puolestaan joutui Hämeenlinnan vankileirille ja katosi, oli koko Salosen suvusta jäljellä äiti Vilhelmiina, tyttäret Anna ja Ida sekä Kalle Oskarin vaimo ja pieni poika. Kävi vielä niin, että Ida kuoli nuorena keuhkotautiin eikä Anna koskaan saanut perhettä ja jälkeläisiä.
Suvun jatkuminen jäi siis pienen Kallen varaan. Vaan niinpä kävi, että tämä Kalle sai aikanaan seitsemän lasta ja nyt on jo lukuisa joukko lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia.
Me lapset emme ehtineet nähdä isämme isän suvusta muita kuin Anna-tädin. Kalle Oskari jäi ainakin minulle lähes tuntemattomaksi. Hän oli valokuva syntymäpirttini seinällä, äidin ja isän kuvan rinnalla. Isänisä, jota en oppinut ajattelemaan vaarina tai pappana.
Jälkiä etsimään
Jo useita vuosia on internetissä ollut selattavissa niin sanotut sotasurmasivut. Sinne on koottu paljon tietoa vuoden 1918 tapahtumissa kuolleista ja kadonneista.
Minäkin tutustuin sivuihin kohta, kun ne tulivat tarjolle. En kuitenkaan löytänyt isänisästä juuri sen enempää kuin jo tiesin. Hän oli kadonnut ja siinä se.
Sotasurmasivujen lähdeaineistoon en siinä vaiheessa osannut vielä tarttua. Ajattelin, että kun hänet oli kadonneeksi todettu, ei enempää tietoa ole löydettävissä. Viime keväänä sitten alkoi tapahtua.
En ehkä vieläkään olisi alkanut aktiivisesti etsiä selitystä siihen, mitä isänisälle vankileirillä todella tapahtui, ellei avuksi olisi ilmestynyt laitikkalalainen Ville Nikkanen. Hän on harrastuksekseen tutkinut vuoden 1918 tapahtumia. Sain häneltä yhtä ja toista tietoa, vihiä uusista lähteistä ja luettavakseni pari viime vuosina ilmestynyttä julkaisua. Valaisevin oli Tauno Tukkisen vuonna 2009 julkaisema kirja Hattulan, Hämeenlinnan, Janakkalan, Pälkäneen, Tyrvännön ja Vanajan punaisten henkilötappiot 1918.
Isäni isä löytyi listalta, jonka otsikko oli ”Pälkäneen vankileireillä kuolleet”. Kirjoittaja oli tullut siihen tulokseen, että Kaarle Oskari Salonen oli todennäköisesti kuollut jo kesäkuussa 1918 Hämeenlinnassa. Valtiorikosoikeuksien syyttäjien arkistosta oli muun muassa löytynyt tieto, että ”Salosta kuulusteltiin 27.5.1918 Hämeenlinnassa ja hän oli keuhkotaudissa”.
Tämä kaikki oli minulle aivan uutta tietoa. Tukkisen teoksesta löysin samalla arkistolähteitä itse tutkittavaksi. Nykyäänhän arkistoihinkin pääsee internetin avulla. Aloin innostua.
Ville myös kertoi, että Tampereella ilmestyneessä Kansan Lehdessä oli 1920 julkaistu lista vuoden 1918 pälkäneläisistä punauhreista. Listalla oli ollut Oskari Salonen Laitikkalasta, syntymävuosi sama kuin isänisälläni. Hänen mainittiin kuolleen Hämeenlinnan sairaalassa 1918.
Myöhemmin on Pälkäneen Vasemmisto julkaissut saman listan lehdessään Pälkäneen Yhteistyö. Näin tämän, mutta halusin nähdä myös alkuperäisen lehden tarkistaakseni, löytyisikö siitä edes pientä lisätietoa. Lehden löytäminen oli työlästä, mutta lopulta tärppäsi: Työväenmuseo Werstaalla Tampereella oli kyseinen numero ja sain skannatun sivun sähköpostina.
Lehtileikkeestä käy ilmi, että listan oli laatinut Pälkäneen sos.-dem. kunnallistoimikunta. Se julkaistiin 10.12.1920 ja se on laitettu lehteen muistokirjoituksen tapaan – päälle- ja allekirjoituksineen ja mustine raameineen. Alla lukee: ”Kaikki annoitte aatteenne edestä, siis levätkää rauhassa. Teitä muistavat omaiset ja toverit.”
Listalla todellakin on Oskari Salonen, mutta ei Kalle Oskari Salosta. Olisivatko he kuitenkin sama henkilö? Ainakin syntymävuosi on sama.
Muista sotasurmalistoista en ole löytänyt ketään Pälkäneeltä kuolleeksi tai kadonneeksi merkittyä Oskari Salosta, Kalle Oskari tai Kalle Salosen kylläkin. Oliko nimessä ehkä tullut jokin sekaannus listaa laadittaessa? Tiedettiinkö sittenkin jollain taholla jo vuonna 1919 tai 1920, että Kalle Oskari olikin kuollut Hämeenlinnan sairaalassa, ei kadonnut eikä ainakaan karannut? Mahtoiko mummu saada tietoa tästä listasta?
Hävisivätkö tiedot sairaalassa?
Olin siinä vaiheessa aika valmis uskomaan, että Kansan Lehden listassa on isänisäni Kalle Oskari Salonen ja että voisin pitää mysteeriä ratkenneena. Jos Kalle Oskarilla oli todettu keuhkotauti toukokuussa 1918, niin tuskinpa hän siitä niissä oloissa hengissä selvisi.
Kävikö kenties niin, että keuhkotaudin saanut mies oli viety sairaalaan, sitten potilas kuoli ja tiedot hävisivät tai sekaantuivat vankiparakin ja sairaalan välillä?
Halusin kuitenkin varmistusta ja mahdollisuuksien mukaan lisätietoa. Siksi pyysin vielä Kansallisarkistoa penkomaan Hämeenlinnan sotavankileirin ja sen sairaalan arkistoja sekä valtiorikosoikeuksien syyttäjien arkistoja. Näitä kaikkia säilytetään Kansallisarkistossa.
Sain vastauspostia kylälehtemme ilmestymisen jälkeen, kun tarinani oli jo julkaistu. Edellä jo mainitsemani kuulusteluasiapaperit valottivat isänisäni viimeisiä vaiheita ja järkyttivät minua.
Sainhan niistä tietää, että hän liittyi punakaartiin, otti osaa kahteen taisteluun, vangittiin ja päätyi sitä tietä vankileirille. Tuomiota ei kuitenkaan ehtinyt tulla, koska hän ilmeisesti katosi vankilan kirjoista ennen varsinaista oikeudenkäyntiä.
Samassa kirjeessä tuli Kansallisarkistosta pari kopiota vankileirin sairaalan potilaspäiväkirjoista. Niistä kävi ilmi, että pälkäneläinen 26-vuotias sekatyömies Kalle Salonen oli todella otettu heinäkuun 1. päivänä vankileirin Yläsairaalan potilaaksi. Toisessa päiväkirjassa hänen taudikseen on merkitty enteritis, toisessa oedema. Ei siis keuhkotauti, kuten kuulustelupöytäkirja sanoo, vaan nälkiintymisestä ja sopimattomasta ravinnosta aiheutuneita sairauksia, joihin vankileireillä niin moni kuoli. Hänen lopullista kohtaloaan päiväkirjat eivät kuitenkaan kerro, ei ole merkintää kuoliko hän vai paraniko.
Nyt tiedän, että vielä 1. heinäkuuta Kalle Oskari oli elossa, mutta sairaalassa. Kahta viikkoa myöhemmin vankileirillä on tehty Vilhelmiina Salosen saamassa vastauskirjeessä mainittu luettelointi, jossa häntä ei löydetty. Oliko hän jo kuollut vai eikö luettelointi ulottunut sairaalaan?
Traagista on, että 29. kesäkuuta on Pälkäneen suojeluskunta anonut ehdollista vapautta pälkäneläisille punavangeille, myös Kalle Oskari Saloselle. Hänen kohdallaan anomus lähti kuitenkin liikkeelle liian myöhään, sillä parin päivän päästä hän oli jo sairaalassa, ehkä kuolemansairaana.
Mysteeri ei ratkennut, mutta vaari löytyi
Isänisäni lopullinen kohtalo ei selvinnyt vieläkään täydellä varmuudella. Uskallan silti uskoa, että hän vietti viimeiset hetkensä sairaalan vuoteessa ja sai edes jotain hoitoa.
Jotain ihan muuta kuitenkin tapahtui etsintäni aikana: löysin vaarin! Niin olen alkanut itsekseni nimittää tähän asti vierasta isänisää. Löytämäni tieto on vähä vähältä tehnyt hänestä todellisemman. Enää hän ei ole tuntematon isänisä valokuvassa lasin alla, vaan todellinen ihminen, joka olisi ollut vaarini, jos olisi elänyt.
Luulen, että jatkan vielä etsintää jollain tavalla. Lukematonta kirjallisuutta ja kaivelemattomia arkistoja on. Pienetkin tiedonmuruset auttavat rakentamaan kuvaa vaarista. Niin teki myös kuitti, jonka kuva löytyi juuri luettavanani olevasta Pälkäneen Sos. Dem. Yhdistys ry:n 100-vuotishistoriikista Edestä aattehen (Raine Raitio 2006). Kuitti kertoo maatyöläinen Kalle Salosen liittyneen Laitikkalan Maatyöväen ammattiosaston jäseneksi 1.1.1918. Mahtaako kuitti vielä löytyä, että näkisin, mitä oli jäänyt piiloon toisen kuitin kulman alle?
Hellevi Salonen
