Pälkäneläisen Mira Andrejeffin on vaikea kuvitella, että hän voisi kirjoittaa osuvasti arkisesta kahvikuppikeskustelusta tai muista jokapäiväisistä rutiineista. Joku toinen kenties saa arkirealismista aikaan mielenkiintoisia – syvällisiäkin – tekstejä, mutta ei hän. Sen sijaan Andrejeff huomaa kirjoittaessaan aina pohtivansa käsitettä ”mitä jos”.
– Ehkä tämä on fantasiakirjallisuuden lähtökohta, vaihtoehtoinen ajattelu. Entä jos tapahtuisikin näin? Jos mennään pinnan alle, mitä siellä näkyy. Voiko pinnankin alla olla valoa? hiljattain toisen omakustannekirjansa julkaissut Andrejeff kyselee.
Uunituore Sudenkaarne kertoo Sirjen matkasta omaan minuutensa. Miesystävä Knut tukee parhaansa mukaan Sirjeä tämän pyrkimyksissä. Tarina etenee – samoin kuin Andrejeffin esikoisteoksessa Immahtien metsä – pitkälti symboliikan keinoin. Symboliikan käyttö haastaa lukijaa löytämään tekstistä omia merkityksiään.
– Pitääkö korpin aina olla paha? Onko olemassa vain mustaa ja valkoista? Haluan teksteilläni kyseenalaistaa mutta en opettaa tai saarnata. Jokainen löytäköön omat merkityksensä tekstistä, Andrejeff sanoo.
Tekstit puhuttelevat ja inspiroivat
Andrejeff ammentaa paljon myyteistä, tarustoista ja saduista. Hän lukee paljon lasten ja nuorten fantasiakirjallisuutta, useimmiten suomalaista sellaista. Sudenkaarnetta varten hän perehtyi erityisesti saamelaisuuteen ja lappilaiseen kulttuuriin. Yksi ehtymätön inspiraation lähde on suomalaisten kansalliseepos Kalevala.
– On kiintoisaa tutkia mennyttä maailmaa ja sitä, mihin ennen uskottiin.
Myös musiikki ja musiikkivideot saavat usein Andrejeffin aivot raksuttamaan ja kynän kulkemaan. Näin saattaa tehdä myös hyvä scifi-elokuva.
Andrejeff huomauttaa, että kaikki tekstikokemukset ohjaavat jollakin tavalla kirjoittamista. Samalla tavalla tekstin kirjoittamisesta jää aina jokin muistijälki. Kirjallinen muotoasu panee aivot – ja alitajunnan – liikkeelle.
– Joistakin teksteistä näkee heti, että ne ovat valmiita lähtemään lentoon. Toiset taas hautautuvat ja unohtuvat nopeasti. Yhtä kaikki ne vaikuttavat lopulta kaikki jollakin tavalla kirjoittajaan.
Sudenkaarneen syntyprosessi oli esikoiskirjaan verrattuna poikkeava. Yleensä Andrejeff kirjoittaa vaivattomimmin syksyisin, mutta nyt kirjan ensirivit syntyivät viime keväänä. Usein pälkäneläisen kirjoitusprosessi etenee arvoituksellisesti, ja Andrejeffiä itseäänkin jännittää, mihin suuntaan tapahtumat alkavat edetä. Nyt marssijärjestys oli aivan päinvastainen.
– Kirjoitin takapuoli edellä, sillä tiesin alusta asti, mikä kirjan viimeinen lause tulee olemaan. Alku syntyi helposti, samoin loppu. Nyt jännitin enimmäkseen matkaa siinä välissä.
Oppia luovan kirjoittamisen ryhmästä
Andrejeff on kuulunut jo pitkään Valkeakoski-Opiston luovan kirjoittamisen ryhmään Pälkäneellä. Hän pitää ryhmää hyvänä paikkana tuoda omia tekstejään ensimmäistä kertaa julki ja toisten arvosteltavaksi.
– Rohkeutta, sitä se vaatii. Kannustan kaikkia kirjoittamisesta kiinnostuneita kokeilemaan joskus ryhmämuotoista opiskelua, hän vinkkaa.
Andrejeffin edellinen kirjansa syntyi pitkälti kurssin aikana ja sen avulla, mutta toista kirjaansa hän kirjoitti enimmäkseen itsekseen. Syyksi hän epäilee lisääntynyttä itsevarmuutta ja rohkeuden kasvamista kirjoittajana.
– Vaikka onhan oman tekstin tuominen julkiseksi aina jännittävä prosessi. Se jännittää ja välillä oksettaakin, mutta silti se kannattaa, Andrejeff summaa.
