– Sodassa oli kyse jokapäiväisestä leivästä. Nälkä ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin, kirkkoherra Jari Kemppainen summasi sunnuntaisessa saarnassaan.
Hän myös korosti sitä, että sodat eivät ala itsestään, vaan ne aloitetaan.
– Tarvittiin erityistä päättäväisyyttä, että Etelä-Suomen työläiset ja Pohjanmaan talonpojat saatiin sotimaan toisiaan vastaan. Työväestössä vähemmistö kaappasi vallan ja johti joukot kapinan tielle. Osa joutui sotaan tahtomattaan.
Sunnuntain jumalanpalvelusten valtakunnallisena teemana oli sisällissodan muisto.
Kirkkoherra Varmavuori tavoitteli puolueettomuutta
Kirkkoherra Jari Kemppaisen kiinnostus historiaan tarjosi kirkkokansalle mielenkiintoisen katsauksen pälkäneläiseen elämänmenoon sata vuotta sitten.
Puhe perustui osittain paikallisten kirkkoherrojen, Pälkäneen Kaarlo Varmavuoren (Pälkäneen kirkkoherra 1908–1944) sekä Luopioisten vt. Väinö Peltosen kirjoittamiin raportteihin. Kemppainen oli tilannut nämä sisällissodan tapahtumia kuvaavat raportit valtakunnallisesta Kansallisarkistosta.
– Kirkkoherra Varmavuori pyrki pysymään puolueettomana, koko seurakunnan pappina.
Varmavuoren raportti Suomen Vapaussodan Historian Komitealle on varsin maltillinen kuvaus sotaa edeltäneistä sekä sen aikaisista ja jälkeisistä tapahtumista Pälkäneellä.
– Hän ei olisi halunnut antaa tietoja, koska pelkäsi niitä käytettävän punaisia vastaan. Ainoastaan valkoisten kostotoimia hän arvostelee kovin sanoin, Kemppainen kertoi.
Pälkäneellä teloitettiin 31 miestä ja yksi nainen. Kuolonuhreja tuli lisäksi vankileireillä nälkään ja tauteihin menehtyneistä. Kaikkiaan sisällissota vaati Pälkäneeltä 145 kuolonuhria.
Kirkon kannalta sota oli nimenomaan sisällissotaa
– Sisällissodassa saman kirkon ja seurakunnan jäsenet tappoivat tosiaan. Tässä mielessä myös kansan kirkko hajosi, kirkkoherra Jari Kemppainen sanoi.
Hänen mukaansa kirkko samaistui enemmän valkoiseen osapuoleen, sillä punaisten taustalla vaikuttanut marxismi-leninismi oli ateistista. Myös käsitykset esivallan kunnioittamisesta ja kirkon omaisuudesta erosivat sodan osapuolten aatteissa.
– Työväenliikkeessä kirkonvastaisuus ei yleensä ollut kristinuskon vastaisuutta vaan nimenomaan kirkkoinstituution kritiikkiä. Kirkon vahva yhteiskunnallinen asema ei ollut tuottanut sellaista kansankirkollisuutta, jota työväenliike siltä odotti.
Kansalaiset olivat kuitenkin Kemppaisen mukaan yhtä hyviä kristittyjä tunnustamastaan väristä huolimatta. Papistosta löytyi ymmärrystä molempia osapuolia kohtaan, ja seurakunnat toimivat sodan aikana kummankin hallitsemilla alueilla.
Pälkäneellä seurakunnan toimintaa estettiin punaisten toimesta jonkin verran.
– Jumalanpalvelukset saatiin pitää, mutta lukukinkerit ja raamatunselitystilaisuudet estettiin. Myöskään lähetys- ja diakoniapiirit eivät pystyneet toimimaan ja kevään rippikoulu peruttiin, Kemppainen luetteli.
Ainoa taistelu kirkolla käytiin Marianpäivänä 22.3. Varmavuoren oli sallittu tuolloin viedä tärkeimmät kirkonkirjat kellariin.
Varmavuoren raportin mukaan pappilasta oli muutaman kerran kyselty aseita ja viljaa. Kerran hänet oli aseella uhaten pysäytetty, kun hän oli ollut matkalla hautajaisiin.
Sodasta oltiin pitkään hiljaa
– Vuoden 1918 tapahtumista on monen mielestä vaiettu. Ehkä tämä oli edellytys sille, että elämä ylipäänsä oli mahdollista tuossa tilanteessa. On asioita, jotka ovat liian suuria raskaita avattaviksi ainakaan kovin varhain, Jari Kemppainen totesi.
Hänen mielestään on kuitenkin tärkeää tehdä muistoille tilaa. Tämä voisi auttaa ymmärtämään niitä ratkaisuja, joita vanhempamme ja isovanhempamme ovat aikoinaan omista lähtökohdistaan tehneet.
– Moni sukupolvi on jo ehtinyt vaihtua, ja useimmilla meistä taitaa olla suvuissamme muistoja sodan molemmilta puolilta.
Ehkä yhteiskunnan rakennemuutos on vaikuttanut siihen, että monien kantapälkäneläisten juuret tuntuvat olevan enemmän valkoisten puolella. Työväestö on hiljalleen vuosikymmenten kuluessa muuttanut kaupunkeihin parempien työmahdollisuuksien perässä.
– Pitkään mietin, voiko tätä Pälkäneellä sanoa, mutta oma taustani on Kuusankoskelta punaisten puolelta, Kemppainen kertoi seurakuntatalolla kuultujen tarinoiden jälkeen.
Yhteiskunta on nyt vanhempi
Jari Kemppainen hälvensi puheessaan ihmisten pelkoja nykyisen yhteiskunnan jakautuneisuudesta.
– Kansalaisyhteiskuntamme on aivan toisella tavalla vanha ja vakiintunut kuin 1900-luvun alun monella tapaa epävakaa suuriruhtinaskunta.
Sata vuotta sisällissodan jälkeen Suomi on vakaa ja vauras valtio.
– Osasyy tähän on siinä, että kaikki kansalaispiirit pääsivät suhteellisen pian sodan jälkeen mukaan rakentamaan yhteiskuntaa.
Suomalainen yhteiskunta rakentui yhdeksi maailman tasa-arvoisimmista valtioista.
– En tiedä, olisinko tässä virassa ilman sitä yhteiskunnallista muutosta, jota sisällissotamme osaltaan oli käynnistämässä, Kemppainen pohti oman sukunsa taustaan viitaten.
Sodan kertomukset muistuttavat meitä Kemppaisen mukaan rauhan rakentamisen tärkeydestä.
– Se alkaa toisen ihmisen huomaamisesta, kunnioittamisesta ja auttamisesta silloin, kun siihen on tarvetta. Siinä on eväitä suomalaisen yhteiskunnan seuraavalle vuosisadalle.
”Sadan talven lumi” soi kirkossa kauniisti
Sisällissodan muistojumalanpalvelus oli taidokkaasti rytmitetty aiheeseen sopivilla virsillä ja lauluilla.
Erityisesti mieleen jäi Pälkäneen seurakunnan kirkkokuorolaisista kootun lauluryhmän esittämä, Pekka Huokunan sanoittama ja Jukka Helinin säveltämä laulu Sadan talven lumi. ”Aamun vasta valjetessa/miehet asemille saapuvat/Junaa odottavat turhaan/ei koskaan tulevaa”. ”Sadan talven lumi/katkeruus ja jää/tarinoissa elää/voiko niitä hiljentää”. ”Monen haavat keskellämme/paljon alle satavuotiset/saakoot aikaan myötätunnon/auttamaan rohkaiskoon”.
Laulu tiivistää muutamilla säkeillä sodan pyrkimykset, seuraukset, tarpeen ymmärtää ja antaa anteeksi sekä rakentaa rauhaa tuleville vuosille.
– Tämä on laulu, jonka tekemisen ei pitänyt on edes mahdollista. Aihe on niin suuri, että emme uskoneet sen mahtuvan yhteen lauluun, Jukka Helin kertoo.
Pitkä aiheen kypsyttely tuotti kuitenkin tulosta, ja tammikuisena lauantaina sanat ja sävel muotoutuivat vuosikymmenten ajan yhdessä musiikkia tehneiden miesten yhteistyönä valmiiksi lauluksi.
Sanoituksen teossa miehet käyttivät tarkoituksella sen ajan punaisten ja valkoisten lauluista tuttuja sanapareja.
– Omat taustamme vaikuttivat myös laulun syntyyn. Niin meillä kuin todennäköisesti lähes jokaisella suomalaisella on taustaa molemmilla puolilla. Tämä myös uskalletaan nykyisin kertoa jo pyytämättäkin.
Laulun valmistuttua Lapuan tuomiokapitulin hiippakuntasihteerinä toimiva Helin ja kirkkoneuvos Huokuna päättivät ladata sen kirkkohallituksen sivuille vapaasti käytettäväksi. Laulu löydettiin sieltä ainakin Pälkäneellä.
Lauluryhmä esitti laulun vielä toistamiseen jumalanpalveluksen lopussa. Laulajina olivat kanttori Ritva Huomo (sopraano), Salla Paakkunainen ja Ritva Majala (altto), Rainer Zeitlin (tenori) sekä Matti Siukola ja Vesa Mäki-Mantila (basso). Ritva Huomo myös säesti laulua pianolla.
