Olen tähän ikään ehtinyt olla lukuisissa yhdistyksissä mukana ja perustanutkin monia. Yhdistystoiminnan periaatteet opin jo henkikirjoittajaisäni toimistossa, jossa väestörekisterin ohella hoidettiin yhdistysrekisteriasioita. Olin jo koulupoikana loma-aikoina siellä apulaisena ja hoidin nimenomaan yhdistysrekisteri-ilmoituksia. Lukiossa olin koulun urheiluseuran puheenjohtaja ja teinikunnan hallituksessa. Sieltä sain käytännön eväitä sille, miten yhdistyksissä toimitaan. Jatkoa seurasi urheiluseurassa, metsästysseurassa ja myöhemmin isommissa ympyröissä.
Vanha sananpari sanoo aikojen muuttuvat ja meidän niiden mukana. Niinpä yhdistyselämässäkin on havaittavissa muutoksia. Ei niinkään mallisäännöissä, jotka on aikoinaan suunniteltu niin hyviksi, ettei muuttamiseen ole juurikaan tarvetta. Mutta ihmiset, he ovat kovastikin muuttuneet.
Ennen oli aika vakavasti otettava asia, kun joutui tai pääsi yhdistyksen luottamustehtäviin. Niihin paneuduttiin, ja vaikka kysymys oli vapaaehtoisesta harrastustoiminnasta, työ yhdistyksessä koettiin velvollisuutena, joka pyrittiin suorittamaan tinkimättä ja mahdollisimman hyvin. Pöytäkirjojen ja tilienpidon suhteen oltiin tarkkoja, määräaikoja noudatettiin. Jäsenistöön pidettiin yhteyttä. Ja riippuen yhdistyksen tarkoituksesta, kaikenlaista toimintaa järjestettiin, jotta jäsenistö huomaisi, että hei! – meillähän on hyvä hallitus, joka panee toimeksi.
Aikojen muuttumisen huomaa myös siitä, että moniin yhdistyksiin on ensinnäkin vaikea saada jäseniä, kukaan ei oikein tahdo ottaa vastuuta mistään, ja sitten kun on saatu hallitus kokoon, tehtäviä hoidellaan usein vain toisella kädellä puolihuolimattomasti, kaiken muun jälkeen, jos nyt ehtii. Asia on kuitenkin niin, että kun ottaa tehtävän vastaan, sen hoitamisesta tulee velvollisuus.
Se tuntuu unohtuneen, että sihteeri on yhdistyksen tärkein henkilö. Hän tietää kaiken, hän tuntee säännöt, muistaa vanhat asiat ja patistaa puheenjohtajaa aina kun on aihetta. Ja varsinkin kokousten lähestyessä, että se ja sekin asia pitäisi hoitaa, siihen ottaa kantaa, ja onko kaikki paperit valmiina ja tarvittavat allekirjoitukset hankittu. Puheenjohtaja on yhdistyksen keulakuva ja hyvä puheenjohtaja myös sen kapteeni, mutta sihteeri on perämies ja moottori, joka pitää kaiken pyörimässä. Hän ei unohda mitään.
Jäsenhuolto oli ainakin ennen hyvin tärkeä asia. Jäseniä oli muistettava muulloinkin kuin virallisten kokousten aikana. Hallituksen on pidettävä yhteyttä jäsenistöön, ja nythän se on jopa helpompaakin kuin ennen kun on sähköpostit, kotisivut, facebookit ynnä muut. Tällä on kyllä huonokin puolensa. Luotetaan liikaa siihen, että jäsenet ovat niin aktiivisia, että lukevat e-mailinsa ja vierailevat kotisivuilla. Siksi erilaisten jäsentilaisuuksien järjestäminen on tärkeää. Riippuen yhdistyksen tarkoituksesta, sitä on toteutettava säännöissä määritellyllä tavalla, siitä vastaa hallitus.
Ajatkin ovat kyllä muuttuneet. Ennen ihmisillä ei ollut perheen ja työn ohella oikein muuta kuin se oma yhdistys tai kerho, mutta nykyisin on näitä “kilpailijoita” loputtomiin alkaen televisiosta ja netistä. Nuoria kuskataan harjoituksiin kun he ennen hoitivat treenimatkansa itse. Ja on mitä erilaisimpia menoja ja houkutuksia, tanssikursseja, joogaa, ripsienpidennystä, etelänmatkaa, Lappiinkin pitää ehtiä . . . Joten kuka siinä ehtii miettiä jäsenhuoltoa tai arpajaisten järjestämistä.
Jotenkin vaan tuntuu siltä, että ihmiset suhtautuvat asioihin eri tavalla kuin ennen. Jos ennen oli aatteen paloa, nykyisin yhdistykseen liitytään edistämään uraa, hankkimaan merkintää omaan ansioluetteloon tai muuten itsekkäästä syystä. Mutta siihen liittyviä velvollisuuksia pidetään vähän raskaina, riippakivenä, ei nyt millään ehtisi sitä ja tätä hoitamaan.
Yksi huono asia oli ennen ja on yhä edelleen. Ja se on se, ettei osata luopua, joku puheenjohtaja tai muu hallituksen jäsen alkaa pitää itseään niin korvaamattomana, että jatkaa ja jatkaa vaan. Ja kuvittelee erovuoroisuudenkin tarkoittavan vain uudelleenvalintaa. Erovuoroisuus on juuri sitä varten, että hallitus voisi aika ajoin uudistua. Itse olen pitänyt kymmentä vuotta aivan ehdottomana maksimina. Kyllä aktiivinen puheenjohtaja saa siinä ajassa annettua yhdistykselle sen mitä hänellä on annettavaa. Suosittelisin että ainakin muutama erovuorossa oleva aina jättäisi paikkansa, ainakin jos on ollut mukana jo muutaman kauden. Yhdistys ei uudistu, jos samat istuvat vuodesta toiseen päättäjän paikalla.
Paul Tiililä
