Sisällissodan ratkaisutaistelut käytiin sata vuotta sitten Tampereella. Niiden alla valkoiset valloittivat Pälkäneen ja Kangasalan, jotka olivat sodan syttyessä jääneet punaisten haltuun.
”Kunnallishallinto lamaantui ja elintarvikepula paheni. Helmikuussa punakaarti alkoi yhä enemmän turvautua ruoka- ja vaatetustarpeiden pakko-ottoon. Kunnan elinkeinonharjoittajiin kohdistui suoranaista ryöstelyä. Kaarti vei myös taloista hevoset. Kuntalaisten kärsimyksiä lisäsivät vielä mielivaltaiset kotietsinnät, pidätykset ja kuulustelut sekä muilta paikkakunnilta Pälkäneellä vierailevat joukot. Toivo Inkilä sanoo valkeakoskelaisia pahimmiksi ryöstelijöiksi”, Seppo Satamo kuvaa Pälkäneen suojeluskuntahistoriassa punavallan aikaa.
Onkkaalasta tuli jonkinlainen punaisten kokoontumiskeskus. Maaliskuussa 1918 Pälkäneelle kerääntyi satamäärin hyökkäykseen valmistautuneita punaisia. Pälkäneläiset joutuivat toisiaan vastaan muun muassa maaliskuun puolivälissä käydyissä Länkipohjan taisteluissa. Sen jälkeen kohti Tamperetta edenneet valkoiset pyrittiin pysäyttämään Kangasalla.
Pälkäneen, Luopioisten ja Kangasalan suojeluskuntahistoriat kirjoittanut valkeakoskelainen tietokirjailija Seppo Satamo kertoo Kangasalan taisteluista vuonna 2004 julkaistussa Valmiina vastaiskuun -kirjassa ja Pälkäneen taisteluista vuonna 1997 julkistetussa Pienistä kivistä mahtava muuri -kirjassa.
Huhtikuun lopussa Laitikkalassa käydystä taistelusta enemmän tulevissa lehdissä. Laitikkalassa järjestetään 24. huhtikuuta tilaisuus, jossa muistellaan sadan vuoden takaisia tapahtumia.
Taistelu Kangasalasta
Oriveden rintaman murruttua 20.3. punaiset etsivät paikkaa, jossa valkoisten eteneminen oli pysäytettävä. Tätä päätettiin yrittää linjalla Kangasala – Suinula – Nurmi.
Kiireesti ryhdyttiin varustamaan puolustuslinjaa. Kangasalan kirkonkylän puolustukseen kuljetettiin runsaasti miehiä ja tykistöä. Tykit sijoitettiin Makasiininmäelle, josta oli hyvä ampua pohjoisesta ja idästä hyökkäävää vihollista. Konekivääreille varustettiin puolustuslinjoja harjun Vesijärven puoleisille rinteille.
Koska vihollisen otaksuttiin tulevan Orivedeltä Huutijärvelle johtavaa tietä, varustettiin Vääksyn kannas päävastarinta-asemaksi. Harjun rinteeseen muodostettiin kerroksittain ampumalinjoja. Etuvartiot työnnettiin Vihtiälään ja Vääksyyn. Pälkäneen suunta varmistettiin asettamalla vartiot Kaivannon sillalle. (Väinö Konila 1938)
Pohjois-Kangasalan taistelut
Punaisten olettamukset pitivät pääosin paikkansa. Rintama lähestyi Kangasalaa kolmelta suunnalta, pohjoisesta, idästä ja etelästä. Eversti Wetzer sai maaliskuun 20. päivänä ylipäälliköltä käskyn miehittää Pälkäneen – Luopioisten – Padasjoen tasa, jatkaa vihollisen takaa-ajoa ja miehittää Nurmin – Franssilan – Tarpilan – Kangasalan kirkonkylän linja yhteistoiminnassa eversti Wilkmanin joukkojen kanssa.
21. päivänä yksi pataljoona saavutti Suinulan, toinen joutui Siitaman luona kiivaaseen taisteluun. Valkoiset muodostivat ketjun Suinulan aseman ja Havisevan kylän välille. Asema joutui hetkeksi punaisille, jotka hyökkäsivät panssarijunan tukemina viiden komppanian voimin.
Edellisiltana ja yönä Oriveden suunnalta kuulunut kuularuiskujen ja kiväärien pauke oli tauonnut. Radalla ja Havisevan maantiellä vallitsi jännittynyt hiljaisuus. Edellisten päivien pakolaisvirta ja punaisten vartiot olivat poissa. Ainoana elämän merkkinä ratsasti punapäällikkö Saarinen venäläisen sotilaan asussa Lihasulaan ja palasi sieltä kiukkuisena kiroillen.
Kello yksitoista kolisteli punaisten panssarijuna Siitamaan päin ja kohta sen menosuunnalta kuului konekiväärin papatusta. Se oli ollut vähällä törmätä valkoisten junaan, josta miehet olivat korjaamassa Jokiristin siltaa. Hetken kuluttua nähtiin ratsastajia tulevan Toosilan ja Havisevan välisellä tiellä ja joutuvan kiväärituleen.
Toinen osasto lähestyi Havisevanlahden jäätä myöten ja sekin joutui mäenrinteessä makaavien punaisten väijytykseen. Ratsastajat pääsivät niemekkeen suojaan. Puolipilvisen kevättalven aamun tapahtumat radan varressa olivat kehittyneet lähes täydellisestä hiljaisuudesta raskaiden aseiden taistelunmelskeeksi.
Kapteeni Ekströmin adjutantti muutaman miehen kanssa kulki talosta taloon, esitti asiansa, kävi läpi asuinhuoneet mahdollisia piileskelijöitä etsien, palasi maantielle ja jatkoi etujoukon mukana eteenpäin. Hetken päästä vyöryi Siitamasta päin tien täydeltä valkoisten ratsumiehiä, tykistöä ja kuormastoa. Joukot majoittuivat taloihin, laittoivat tykit asemiin ja vartiot Ruutanan suunnalle. Koko Havisevan kylä oli valkoisten hallussa. Tieto valkoisten tulosta juostiin kertomaan takamaiden pehkulatoihin paenneille kyläläisille. He alkoivat palailla koteihinsa. (KS 27.3.1920)
Yksi tykki oli asemissa Antilan talon lähellä ja konekiväärit Harjunmäellä. Pentti Antila kertoo: ”Vaari oli paennut punakaartia Ruojärvenmaan pehkulatoon. Kaarti oli vallassaolonsa ajan pitänyt meillä kortteeria. Miehet makasivat lattialle levitetyillä oljilla. Lähtiessään veivät haulikon, kiikarin, haitarin ja muuta irtainta. Kun sitten valkoiset olivat miehittäneet Havisevan, he toivat tykin parinsadan metrin päähän talosta ja ampuivat sillä punaisten panssarijunaa.”
Valkoisten panssarijunan tultua punaisten panssarijuna perääntyi ja jalkaväki pakeni Kangasalan asemalle. Valkoiset lähettivät tiedustelujoukon Kangasalan kirkonkylää kohti. Vielä varhain maaliskuun 22. päivän aamulla punaisten panssarijuna yritti uudelleen tunkeutua Suinulaan, mutta hyökkäys torjuttiin.
Kirkonkylän valtaus
Everstien yhteistoiminta Kangasalan valloittamiseksi alkoi nyt toden teolla. Wetzer ryhtyi saartamaan kahdelta suunnalta, nimittäin Teiskosta Aitolahden ympäri ja päävoimilla Franssilasta Kangasalan länsiosien kautta asemalle. Samaan aikaan Wilkmanin osasto kiersi Vesijärven ja Längelmäen välistä kannasta Kangasalan kirkonkylää kohti.
Wetzerin päävoimat lähtivät 22.3. pyrkimään kolme tykkiä mukanaan radan suunnalta Kangasalan kirkonkylään ja sieltä Vehmaisten kautta Messukylään.
Punaiset luopuivat Kangasalan aseman miehityksestä 23. päivän illansuussa, polttivat asemarakennuksen ja lähtivät vetäytymään Tampereelle päin.
Punaisten kannalta tilanne oli perin kehno. Kuolleita ja haavoittuneita tuotiin Tampereelle loputtomana kuljetusketjuna. Uutiset rintamalta olivat huonoja tai erittäin huonoja.
Punaisten ilmoitus maaliskuun 22. päivän aamulla klo 9.20: ”Meidän täytyy perääntyä Kangasalan asemalta menetettyämme omasta komppaniasta miehiä niin että siitä on jälellä 30 miestä ja toisesta komppaniasta jälellä 14 miestä. Vasta viimeisinä lähdettiin Kangasalta sen jälkeen kun kaikki muut olivat jo lähteneet. Maantien täydeltä tulevat joukot pois Kangasalta. Ne ovat nyt Messukylän kirkolla ja pyytävät lupaa tulla Tampereelle vaihtamaan vaatteita, kun ovat koko päivän talsineet metsissä.” (”Tampereen valtauksen kaksivuotismuisto”, Karisto 1920, s. 129)
Wilkmanin joukot etenivät 21.3. kolmen tykin tukemina Vesijärven ja Längelmäveden kannasta. Vääksyn ja Vihtiälän välillä syntyi taistelu. Punaiset olivat asettuneet ketjuun Huutijärvelle ja Keisarinharjulle ja laittaneet kolme tykkiä asemiin kirkolle. Jalkaväki puolustautui jalkaväki- ja konekivääritulella. Tykit antoivat sivustatulta koko edessä olevaan laaksoon.
Valkoisten tykistön vastatoiminta Suomatkan Mäkelästä sai punaisten tykit toimintakyvyttömiksi, jolloin joukot vetäytyivät Tampereen, Lempäälän ja Pälkäneen suuntiin. Valkoisten sivustajoukoista yksi osa lähti hiihtomarssille Pispalan ja Sammaliston luota Heponiemeen ja Raikkuun, toinen osa Vahderpäästä Kaukolan ja Monikkalan kautta. Kumpikin osasto saapui lopulta kirkonkylään. Eversti Wilkman sijoitti joukkonsa Vääksyn – Kangasalan kirkon linjan eteläpuolella olevalle niemelle.
Vaasan pataljoonalle annettiin määräys jäädä asemiin kirkon ja Seipin ympäristöön. Kangasalle jäivät myös kuormastokolonnat ja sairashoito-osasto, tohtori Johannes Heimbeckin johtama norjalainen ambulanssi.
Vielä 23. maaliskuuta vasten yöllä punaiset koettivat tehdä vastahyökkäyksen Kangasalan kirkolle, mutta se torjuttiin. Samana päivänä kirkolta lähtenyt hämäläiskomppania joutui taisteluun Vatialassa. Wilkman lähetti kaksi pataljoonaa Kangasalta Lempäälään, mutta määräsi peräpohjalaisen pataljoonan ja yhden tykkipatterin jäämään reserviksi Kangasalle.
Paniikkia puhelimessa
Valkoiset pystyivät kuuntelemaan punaisten puhelinliikennettä punaisten hallussaan pitämillä alueilla. Keskustelut kirjoitettiin muistiin ja toimitettiin salaisia teitä valkoisten esikuntiin.
Lempäälässä seurattiin ratkaisun päivinä Kangasalan rintaman tapahtumia. Seuraavassa joitakin muistiinpanoja puhelinkeskusteluista punaisten esikuntien välillä maaliskuun 22. päivänä:
Lempäälä Tampereelle: – Tänne tuli kaksi miestä Kangasalan rintamalta. Olivat olleet saattamassa pakolaisia eivätkä tohtineet enää lähteä takaisin, kun siellä oli kiivas taistelu kirkonkylässä. Mitenkä niiden kanssa on tehtävä?
Tampere Lempäälälle: – Lähettäkää ne takaisin, sillä ei kai se totta ole, ja sanokaa niille, että jos onkin, ei sotamiesten asia ole kulkea rintaman takana huhuja levittämässä.
Tampere Lempäälälle illalla: – Pankaa helvetin hyvä vahti sillalle ja mobilisoikaa muut Kangasalan teille. Pankaa kiire perään.
Tampere kasarmille: – Moisiosta ilmoitettiin, että Kangasalan tielle on lähetettävä miehiä, sillä niillä on epäilyksiä, että nyt varmasti ne tulevat sieltä.
Valkeakoski Lempäälälle yöllä: – Meidän urkkija tuli juuri Kangasalta ja ilmoitti, että noin 50 lahtaria tuli Roineen yli Liuksialasta Kurun kylään ja painuvat sieltä luultavasti yöllä Lempäälään.
Kuhmalahti, Pälkäne ja Kangasala eivät vastaa enää.
Asukkaat taisteluiden keskellä
Välttyäkseen joutumasta taistelun jalkoihin osa asukkaista oli paennut syrjäseuduille, osa piiloutui tulituksen alkaessa kirkonkylän talojen kellareihin. Kiviseinämät antoivat jokseenkin luotettavan suojan luodeilta ja sirpaleilta, mutta eivät kranaatin täysosumilta.
Joitakin shrapnelleja (luoteja sinkoileva tykin ammus) räjähteli kylän keskustassa. Sitä mukaa kuin tykkien pauke harveni, kiihtyi kiväärituli. Kellareihin juosseet tiesivät kertoa siellä oleville, että valkoisten tykit oli tuhottu ja punaiset olivat saamassa apujoukkoja Tampereelta. Totuus oli toisenlainen. Punaiset olivat vetäytymässä.
Hevosia oli ajettu asuinrakennusten edustalle ja niihin kannettiin sisältä suurella kiireellä irtainta omaisuutta ja ruokatavaroita. Hevoset kiskoivat täyteen lastatut reet mäelle ja häipyivät näkyvistä. Hetken kylällä vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Tunnustelijat uskaltautuivat ulos ottamaan selvää, kenen hallussa kirkonkylä nyt oli. Ei vähäistäkään liikettä, ei mitään eikä ketään. Mäellä näkyi silpoutunut hevosen raato ja kauempana joitakin tuhoutuneita rakennuksia.
Ihmiset istuivat vakavina kellareissa. Oli paras vielä odottaa ja katsoa, ketä ensimmäisenä kirkonkylään saapuu. Pitkän piinallisen odotuksen jälkeen alkoi tieltä kuulua askelia ja huutoja. Valkoisten etujoukkoja marssi raitilla huudellen pihoille ja koputellen oviin, kysellen, minne punaiset olivat menneet.
Punaisten puhelinkeskusteluja kuunnellut mies tiesi kertoa, että viimeiset sanat olivat olleet: ”Valkoisia tulee niin perkeleesti. Minä koppaan telefoonin kainalooni ja lähden.” ”Sitten lähden minäkin.”
Edellä oleva kertomus perustuu Martti Tulenheimon kertomukseen Kangasalan vapautumisen yksivuotispäivänä 1919.
Renkien Tampereen reissu
Aamulla 23. maaliskuuta rengit Toivo Nieminen ja Vihtori Mäkelä pyysivät isännältä luvan lähteä etsimään talon hevosia asemalta. Heillä ei ollut tietoa, että asema oli edelleen punaisten hallussa. Se selvisi kohta, kun vastaan tullut ratsumies pidätti heidät ja määräsi kulkemaan edellään asemalle.
Illalla punaisten panssarijuna lähti kello kuuden aikoihin kohti Tamperetta kyydissä kaikki jalkamiehet ja rengit Toivo ja Vihtori. Jo vähän matkan päässä asemalta junaa kohti avattiin kiukkuinen kivääri- ja konekiväärituli kummaltakin sivulta. Miehet heittäytyivät vaunujen lattioille.
Vatialan kohdalla panssarijuna puhkaisi valkoisten saarrostusrenkaan ja tunkeutui piirittäjille täydellisenä yllätyksenä selustasta vallatulle alueelle. Junaa ammuttiin joka puolelta ja se vastasi tulitukseen vähintään yhtä raivokkaasti. Haavoittuneita ja kuolleita korjattiin ratapenkereiltä vaunuihin. Seitsemän tuntia Kangasalta lähdön jälkeen seulaksi ammuttu juna saapui Tampereelle.
Rengit kuljetettiin päävartioon kuulusteltaviksi. Paikalla olleet kangasalalaiset punaiset tunnistivat heidät ja takasivat heidän luotettavuutensa. Liikkumislupa kirjoitettiin ja heidät päästettiin lähtemään.
Ongelmat eivät päättyneet siihen. Oli päästävä takaisin Kangasalle, mutta sinne pääsi vain valkoisten saartorenkaan läpi. Suorin tie ei tullut kysymykseen. Miehet suuntasivat Hatanpäälle, ohittivat pimeässä valkoisten etuvartion ja vielä selviytyivät toisenkin ketjun läpi. Metsiä myöten kiertäen he osuivat erääseen torppaan, jonka pirtti oli ennestään täynnä pakolaisia.
Aamulla rengit jatkoivat samoamista ja tulivat maanantai-iltana Suomelan Rassille uupuneina ja nälissään. Vielä yksi yöpyminen ja seuraavana aamuna Toivo ja Vihtori olivat kotona.
Taistelut leviävät Pälkäneelle
Punaiset alkoivat olla ahtaalla. 21.3 käydyt taistelut Kuhmalahdella virolaisen Hans Kalmin pataljoonan kanssa maksoivat paljon verta. Seuraavana päivänä valkoiset valtasivat Huutijärven ja suuri joukko punaisia vetäytyi Pälkäneelle.
22.3. oli hevosmies tuomassa heinäkuormaa Mälkilään. Neljä taloon majoittunutta punaista piiritti hänet ja vaati nuorta miestä kyytimiehekseen Valkeakoskelle. Punaiset eivät olleet paikkakunnalta eivätkä tunteneet risaisissa vaatteissa ollutta parran kasvattanutta ylioppilas Toivo Inkilää. Hän suostui, mitäpä muuta hän olisi voinut tehdä. Talvitie vei Mallasveden jäätä pitkin Apian kanavan suuhun.
Matkalla Inkilä näki punaisten etuvartioita niemien kärjissä. Päästyään tehdaskylään Inkilä jäi hetkeksi seuraamaan tapahtumia Valkeakosken työväentalolla. Taloon ja sen läheisyyteen oli majoittunut 500 punaista. Paluumatkalla Pälkäneelle häntä vastaan tuli Onkkaalan suunnasta joukkoa talvitie mustanaan. Ne olivat Kangasalan suunnalla käydyistä taisteluista vetäytyviä punaisia.
Mälkilässä oli tilanne muuttunut Inkilän poissa ollessa kriittiseksi. Punapäällikkö Juho Suhonen vaati kylää tyhjennettäväksi väittäen, että se oli jäämässä taistelujen jalkoihin. Kyläläiset piiloutuivat metsiin ja takamaille.
Illalla punaiset tyhjensivät talojen ruokavarastot ja Suhonen veti joukkonsa Valkeakoskelle. Seuraavana päivänä Suhonen palasi yhden komppanian kanssa Onkkaalaan ryöstelyaikeissa. Inkilä sanoo punaisilla olleen listan, jonka mukaan oli tarkoitus alkaa isäntien ja muiden valkoisten auttajiksi leimattujen surmaaminen. Etenkin Mälkilän suojeluskuntalaisia etsittiin.
Inkilä ei ottanut riskiä joutua taisteluun kotinurkilla, vaan lähti tovereineen Mälkilän Niittyyn, jossa yöpyi eräässä heinäladoissa Tampereelle vievän tien lähettyvillä. Seuraavana päivänä miehet saivat Vehoniemessä kuulla, että valkoiset olivat tulleet Onkkaalaan. Sinne oli saapunut Perä-Pohjolan Hiihtopataljoona ja majuri Ahrenbergin komentama Uudenmaan Rakuunarykmentti. Näistä vain yhden komppanian verran jäi Onkkaalaan.
Rakuunat tekivät yllätyshyökkäyksen Sääksmäen Huittulaan ja ottivat vangiksi siellä majailleen punaisen esikunnan. Hiihtopataljoona puolestaan jatkoi marssiaan Liuksialaan.
15-vuotias Jalmari Jussila (s. 1902) ilmoittautui Kukon taloon tulleille valkoisille. Siitä alkoi hänen vapaussotansa. ”Kävin henkeni kaupalla tuomassa tietoja Valkeakoskelta punaisten toiminnasta, jota paljon urkituksi sainkin, koska punaisia majaili kotona toistasataa miestä.” (Jalmari Jussila, 1940)
Myös pälkäneläinen rouva Hast sai tietoja punaisten hankkeista käydessään tapaamassa miestään Valkeakoskella. Siellä hän oli saanut kuulla suunnitelmista, jonka mukaan punaisten oli seuraavana päivänä määrä vangita tiettyjen talojen miehet Mälkilässä. Rouva Hast palasi Pälkäneelle ja kävi Sipilässä varoittamasta pidättäjien tulosta.
Toivo Sipilä päätti puolestaan varoittaa niitä miehiä, joita tiesi vaaran uhkaavan. ”Itselläni oli sukset aina valmiina navetan takana äkkilähdön varalta”.
Pimeän turvin miehet lähtivät taivaltamaan Kangasalan suuntaan ja saapuivat Varalan Heikkilään noin kolmen aikaan aamuyöllä. Pienen tauon jälkeen matka jatkui kohti Sahalahtea. Kuhmalahden rajamailla heitä vastaan tuli hevoskuormasto. Miehet piiloutuivat tien sivuun odottamaan tulijoita.
Toivo Sipilä katsoi mukanaan olleella kiikarilla ja totesi, että miehillä oli valkoisten tunnukset. Tämä tieto otettiin mielihyvin vastaan, merkitsihän se, että seutu oli puhdistettu punaisista ja valkoiset saattoivat esteettä edetä ainakin Pälkäneelle. Sipilän johtama joukko pääsi kuormaston mukana Onkkaalaan. Sinne saapunut kapteeni Finnen komppania jakoi heille kiväärit ja käski miesten mennä Laitikkalaan, jonne oli muodostunut rintama. Toivo Sipilä sai miehineen komennuksen Kyllönjoen varteen.
Kahden viikon kuluttua miehet saivat tiedon Onkkaalassa pidettävistä kutsunnoista. Heille kerrottiin, että pälkäneläisiä siirrettäisiin osallistumaan Viipurin valloitukseen.
Asp oli toista mieltä. Hän piti tärkeänä, että Laitikkalan rintamaa ei heikennettäisi, koska punaisten hyökkäys Valkeakoskelta oli odotettavissa milloin tahansa. Määräyksen mukaan vuosina 1894, 1895 ja 1896 syntyneistä muodostettiin kolme joukkuetta. N.s. Lentävän joukkueen päälliköksi määrättiin Toivo Sipilä, toisen Kalle Leipälä ja kolmannen, eli Laitikkalan joukkueen päälliköksi opettaja Alfred Kajanto. (Toivo Sipilä, 1996)
”Niinpä valkeni Marianpäivän aatto v. 1918, jolloin Pälkänekin valkeni. Voimme ymmärtää niitten harvojen porvarien, jotka sinä iltana olivat Onkkaalassa, riemun, kun he luullen menevänsä aukaisemaan ovea koputta-valle viholliselle, tapaavatkin ovensa takana valkoisia sotilaita, tosin pistooli ojennettuna avaajaa kohti. Mutta tilanne selvisi pitkittä puheitta ja kuului huuto: Valkoisia!”. (P-H.V. 12/1926)
Pälkäneen kutsunnat pantiin toimeen 24.–26.3. Velvollisuus saapua niihin perustui vuonna 1878 säädettyyn lakiin, jota ei myöhemmin ollut laillisesti kumottu. Kutsunnat pidettiin koko maassa, ja niillä saatiin muodostetuksi nuoren tasavallan asevelvollinen armeija.
Valkoiset sotajoukot jatkoivat matkaansa Lempäälää kohti, mutta jättivät 20 kivääriä ja laatikon kiväärin patruunoita Pälkäneen miehille.
Suojeluskunta asettui H. Turvasen Raukolan taloon. Maaliskuun 27. päivänä saapui kapteeni Finne Onkkalaan järjestämään Pälkäneen rintamaa. Hänellä oli mukanaan kolme ryhmää Kangasalan miehiä ja aselähetys.
Vartiopaikat järjestettiin Hämeenlinnan tien varteen Tommolan haan kohdalle, Valkeakoskelle menevän jäätien varteen Uutanan kärkeen, Tampereen tien varteen Mälkilän tienhaaraan, Kirvun tien varteen rau-niokirkon luo, Luopioisten talvitien varteen Kuulialan niemeen ja Kukkolan maantien varteen Melavan-Hiissan kohdalle.
Seppo Satamo
