Kesäkuun 22.päivänä 1850 lähti 19-vuotias ylioppilas Erik Rudbeck mukanaan toverinsa Albin Rothman kansanrunouden keruuretkelle Pohjois-Hämeeseen. Matkallaan he päätyivät Sahalahdelle, josta saivat mukaansa kaksi tunnettua kansansatua, Karhu tuomarina ja Susi passin (pässin) katsojana.
Iisalmessa syntyneen Erik Rudbeckin (1830–1867) vanhemmat olivat Iisalmen kihlakunnan henkikirjuri Anders Rudbeck ja äiti Maria Sofia Crohns. Rudbeck kävi Kuopion yläalkeiskoulun ja sen jälkeen Kuopion lukion, josta hän pääsi ylioppilaaksi 1849. Rudbeck valmistui filosofian maisteriksi 1857.
Kun suomalaisen kansanrunon kerrontamuotoa käsitellyt väitöskirja hylättiin plagiaattiepäilyjen vuoksi, Eero Salmelaisen nimellä tunnetun Rudbeckin oli palattava takaisin synnyinseudulleen. Elias Lönnrot oli valmis puolustamaan suojattinsa väitöskirjaa, jota pidettiin epäilyistä huolimatta korkeatasoisena.
Kuopiossa Rudbeck toimi lukion ja tyttökoulun opettajana jatkaen kuitenkin samalla kansansatukokoelmiensa toimittamista.
Runo- ja satuvakka täyttyi Sydän-Hämeessä
Matkaansa varten Rudbeck ja Rothman olivat saaneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta stipendin. Rudbeck tovereineen lähti matkaan toisen kansanrunoudentutkijan Daniel Europaeuksen ohjeiden saattamana täynnä isänmaallista intoa. Pettymys olikin suuri, kun tutkijat tapasivat miehiä, jotka ”olivat joko ympäri juovuksissa tai muuten tietämättömiä: ja josko tiesivätkin jotakuta tarinoida, niin se oli niin varsin halpaa, ja päälliseksi vielä niin ruokotointa ja roskaista, että sitä tuskin viihti kuunnella, sitä vähemmän muitten varalle paperillen panna”.
Matkan edetessä runo- ja satuvakka alkoi täyttyä, kun järjellistäkin kerättävää löytyi. Sydän-Hämeessä, Sahalahdella, he saivat mukaansa kaksi runoa: Karhu tuomarina ja Susi passin (pässin) katsojana.
Matkan tulos oli erinomainen. Kaksikko saattoi luovuttaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 58 satua. Melkoinen saavutus vain 20-vuotiaalle nuorukaiselle, jonka maine alkoi kiiriä.
Erik Rudbeckille uskottiin Suomen kansan satujen ja tarinoiden toimittaminen, joka ilmestyi neljänä osana. Sahalahtea koskeva osuus on julkaistu 1856. Kirjasta on otettu tämän jälkeen useita painoksia. Myöhemmin 1850-luvun alussa Hämettä koskevaa tarinaperinnettä täydensi Länsi-Suomen osakunnan ylioppilas O. Palander.
Eläinsadut olivat opettavaisia moraalitarinoita
Eero Salmelaisen keräämien eläinsatujen taustalla ovat yleiseurooppalaiset faabelit eli moraaliset eläintarinat. Myös Suomessa kerätyt eläinsadut olivat luonteelta opettavaisia tarinoita eikä vain eläintarinoita.
Salmelaisen eläinsadut muistuttavat juoneltaan, sanastoltaan, yleistunnelmaltaan ja rytmiltään kansansatuja, mutta todellisuudessa ne eivät ole perinteisiä kansansatuja. Martti Haavion mukaan ne ovat satuja kerrottuna Salmelaisen tavalla.
Hän kehitti valikoiden erityyppisistä ja -tasoisista saduista oman satutyylinsä. Toisin sanoen Sahalahdeltakin kerätyt runot on kirjoitettu uudelleen tarinan säilyessä. Murresanat ja kansanomaisuuden Salmelainen kuitenkin pyrki säilyttämään.
Tuula Vuolle-Selki
Lähteet:
Haavio, Martti, 1955. Julkaisijan sanat. Teoksessa Suomen kansan satuja ja tarinoita. SKS. Helsinki.
Toimittanut Eero Salmelainen (Erik Rudbeck).
Suomen kansan satuja ja tarinoita. Karhu tuomarina, s. 413-414 ja Susi passin katsojana, s. 414-415. SKS.
Helsinki. Toimittanut Eero Salmelainen (Erik Rudbeck).
http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:el%C3%A4ineepos
Kansansadut Sahalahdelta
Karhu tuomarina
Eläinten kesken, joita oli susi, kettu, kissa ja jänis, nousi kerran riita, eivätkä sopineet itse asialta.
Haettiin silloin karhu tuomariksi, että se heidän riitansa ratkaisisi. Karhu tuli ja kysyi riiteleviltä: ”Mitä te keskustelette?”
”Me keskustelemme siitä, kuinka monta neuvoa meillä kullakin hengenvaarassa ompi”, vastasivat toiset.
”No, montako neuvoa sinulla on?” kysyi karhu ensinnä sudelta. ”Sata”, vastasi susi. ”Entä sinulla?” kysyy karhu ketulta. Tämä vastasi: ”Tuhat.”
”Onkos sinulla monta?” kysyy karhu vuoronsa jänikseltä. ”Ei minulla ole kuin pitkät jäljet”, vastasi tämä. ”Montakos on neuvoa sinulla?”
”Ei kuin yksi”, vastasi kissa.
Karhu tuosta kävi koettamaan nyt, kuinka kukin hengenhädässä neuvoillaan aikaan tulisi. Ensinnäkin tarttui suteen kiinni ja pusersi sen kohta hengettömäksi. Kettu pyörähti ympäri kun näki, mitenkä sudelle kävi, ja karhu sai vain hännästä vähäsen kiinni, josta vieläkin on ketun hännässä valkoinen pilkka.
Jänis, jolla oli pitkät sääret, pääsi karkuun ja pakeni pois. Kissa kiipesi puuhun ja lauloi sieltä: ”Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta saapi, yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa.”
Sen pituinen se.
Susi passin katsojana
Kulki kerran matkamiehiä tietä myöten, niin heiltä putosi tielle sianlihakappale. Susi perästä tullen otti sen lihakappaleen siitä, vaan kun tunsi sen suolaiseksi, niin sanoi: ”Suu tuoretta toivoo”, ja heitti sen suustansa.
Samassa näki hän sian porsaineen joen rannalla ja meni ottamaan sitä. Sika rukoilemaan häntä, sanoi: ”Elä ennen syö kuin minä lapseni kastan.”
”No, kasta heidät”, virkkoi susi suostuen toisen pyyntöön.
Sika silloin läksi porsaineen jokeen, vaan ei palannutkaan sieltä, ui sen poikki toiselle puolelle.
Susi jäi märkäsuin rannalle katsomaan eikä tainnut sialle mitään. Siitä läksi metsään sitten ja löysi sieltä pukin. Sen tavoitti nyt kiinni ja sanoi: ”Nyt pääset tämän maailman vaivoista ja vastuksista, minä sinut syön.”
”Odota vähäsen, kunne maani käyn vakoamassa”, sanoi pukki, ”syö sitten, kun mielesi tehnee.”
Susi tyytyi tähän, mutta pukki ei pitkältä arvellut, vaan juoksi toisen vartoessa talon luona olevan väen tykö.
Kun ei susi nyt sitäkään saanut, meni hän suutuksissaan eteenpäin saalista saadaksensa. Kohta löysikin tamman varsoinensa ja sanoi: ”Minä syön tuon varsasi, vastustahan sinulla siitä onkin vain, eikähän sinulla ole lupaa näissä tienoin kävellä.”
”On minulla isännältäni passi, elä syö ennen kuin saan sen näyttää”, vastasi tamma, käänsi takapuolensa samalla ja potkaisi sudelta leukaluun poikki, että se selälleen maahan lensi. Itse juoksi tamma varsoineen tiehensä.
”Voi hupsua, mikä olin!” kiljaisi tuskissaan siinä nyt susi, ”enhän minä pappi ollut, että olisin tarvinnut antaa sian kastaa lapsiansa, en mittari, että olisin tarvinnut päästääkseni pukkia maita vakoamaan, enkä ollut nimismiesnä, että minun tamman passia tarvitsi katsella.”
Sen pituinen se.
