Elina Sanan isä kuoli vuonna 1975. Tuolloin perhe sai avata olohuoneessa parhaimmalla paikalla vuosikymmenet seisseen pajukorin, jonka lukot tytär oli aina nähnyt olleen suljettuina. Korin sisältä löytyivät isän sotapäiväkirjat, Hitlerin rautaristi ja Mannerheimin vapaudenmitali.
Elina Sanalla ei ollut silloin aikaa lukea päiväkirjoja. Henkisestikään hän ei ollut siihen valmis. Isän elämän ja samalla omien lapsuusmuistojen avaaminen tuli mahdolliseksi vasta seitsemän vuotta sitten, jolloin Sana jäi eläkkeelle.
Tutkimusmatka menneisyyteen ja torjuttujen muistojen kirjoittaminen esiin sulattivat Sanan rinnasta epämääräisen möykyn, häpeän, jota hän kantoi sisällään lapsuudessaan kokemistaan ja näkemistään asioista.
–Enää en vihaa isääni. Kirjoittamisen avulla olen päässyt vihasta kokonaan irti.
–Torjuttujen muistojen esiin kirjoittaminen auttoi ja helpotti. Olin terapeutti itselleni, Sana kuvaa.
Isä vaikeni sodasta
Elina Sanan isä oli sotien murtama mies, joka Sanan äidin kertoman mukaan palasi rintamalta täysin muuttuneena ihmisenä. Isä vaikeni sotakokemuksistaan niin täysin, ettei tytär tiennyt niistä mitään ennen perehtymistään sotapäiväkirjoihin. Välillisesti isä kertoi käytöksellään sodan kauheuksista.
–Hän sai kotona raivareita, niin että naapureiden lapset pihalla alkoivat huutaa minulle, että isäsi on hullu.
–Isä sorti seitsemän vuotta tubiparantolassa ollutta veljeäni. Kun veli lähti ulkomaille mahdollisimman pian, minä jäin kiusatun asemaan. Aloin kapinoida isää vastaan.
Isän ja tyttären taistelu kärjistyi äärimmilleen, kun isä tarttui hiilihankoon ja tytär etsi kellarista kirvestä käteensä. Isä lukitsi Elinan kellariin, minkä seurauksena tytär näki kellarinovesta painajaisia vuosikymmenten ajan.
Etäisenä pysyneestä isästä jäi tyttärelle mieleen myös joitakin hyviä muistoja.
–Meillä oli yhteisiä kalareissuja. Isä myös preppasi minua yleisurheilukisoihin. Ehkä olin isälle se poika, mitä hän ei saanut. Sitten en enää ollut kiva, kun aloin kapinoida.
Matka lapsuuteen
Elina Sana aikoi ensin kirjoittaa vain itselleen, kun hän lähti purkamaan lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksia. Tapaaminen kustantajan kanssa muutti suunnitelmat.
–Hän sanoi teksteillä olevan yleistä merkitystä, Sana kertaa taustoja viime vuonna julkaistulle kirjalle Isän sota.
Eläkkeelle jäätyään Elina Sana alkoi purkaa, mitä hän muistaa lapsuudestaan. Alkuun ei paljon mitään. Siksi hän muutti vuodeksi asumaan synnyinseudulleen Lappeenrantaan, jossa asioita alkoi palautua mieleen.
–Menneisyysmatkailu on terapeuttista, Sana vahvistaa.
–Viime vuonna olin mukana matkalla, jolla kuljettiin sotien aikaisilla taistelupaikoilla. Koin ja näin, miten pitkät välimatkat sotilaiden oli pitänyt marssia.
Isän ja samalla oman menneisyyden avaaminen toi Elina Sanalle mielenkiintoisella tavalla esille sen, millainen isä oli ihmisenä. Kirjoittaessaan hän ulkoisti isänsä ja pääsi samalla kokonaan irti vihan tunteesta.
–Minun lapsuudessani ei ymmärretty, että sota oli kaiken takana. En silloin kyennyt ajattelemaan veljen sortamisen johtuvan sodasta.
–Isäni ei suostunut ottamaan vastaan apua. Toivonkin kirjan nostavan esille sitä asiaa, että apua voi pyytää ja apua voi saada, Elina Sana korosti Sahalahden Kirjanystävien ja kirjaston järjestämässä kirjailijaillassa.
Sotien merkitsemä kansa
Elina Sana vahvistaa suomalaisten olevan sotien merkitsemä kansakunta, koska sotakokemukset kantavat monen sukupolven päähän.
–Todella monen vanhemmat ovat olleet rintamalla. Ihmiset ovat kuulleet sieltä tarinoita.
–Sisällisotakin vaikuttaa vielä. Se ei ole mennyt meistä pois.
Sanan mielestä on edelleen tärkeä puhua sodista ja tutkia sotien aikaisia asioita.
–Kun arkistoja puretaan uudelleen, niin yllättäen löytyy vielä uusia asioita, kuten esimerkiksi tietoa sisällissodan naisvankien kohtaloista.
