Juuri itsenäistynyt Suomi jakautui sata vuotta sitten kahtia. Itsenäistyminen ei näkynyt tavallisen suomalaisen arjessa, mutta itsenäistymisen mahdollistanut Venäjän vallankumous kylläkin. Maassa oli kymmeniä tuhansia isännättömiä venäläissotilaita sekä kansankiihottajia.
Sorrettu kansa vaati kohennuksia oloihinsa. Monista sen vaatimista uudistuksista oli jo sovittu, mutta Venäjältä levinnyt vallankumousaate sai silti suomalaisetkin tarttumaan aseisiin.
Maa jakautui tammikuun alussa punaiseen ja valkoiseen Suomeen. Sydän-Häme kuului punaisille jääneeseen eteläosaan. Taistelut tuntuivat alkuun muun muassa elintarvikkeiden pakko-ottoina ja ryöstelynä, sillä rintama oli lähellä.
Sota jakoi kylätkin kahtia. Jokaisen katsottiin olevan jotain vastaan, vaikkei edes olisi ollut kenenkään puolella. Molemmat osapuolet hakivat miehiä väkisin aseisiin ja syyllistyivät tarpeettomiin julmuuksiin sekä vihollista että syyttömiä kohtaan. Punaisten tekoja kostaneiden valkoisten aiheuttamat kärsimykset kertautuivat, kun puutetta poteneessa maassa ei saatu suurien vankileirien huoltoa järjestettyä. Niihin oli koottu valtavat joukot aivan tavallista työväkeä, jota taudit ja nälkä niittivät kevään ja kesän aikana.
Sydän-Hämeen Lehdessä on talven ja kevään aikana seurattu sadan vuoden takaisia tapahtumia, jotka täällä päättyivät Laitikkalan taisteluun. Tämän päivän lehden juttu perustuu pälkäneläisen Toivo Inkilän muistelmiin sekä Laitikkalassa kaatuneen ylöjärveläismiehen viimeiseksi jääneeseen kirjeeseen. Kotiväen pärjäämisestä huolta kantavan miehen taival päättyi seuraavana yönä laitikkalalaispellolle.
Molemmat kirjoitukset ovat valkoisten puolella taistelleiden miesten aikalaiskertomuksia. Niiden kuvakulma on selvä. Mutta myös sisällissodasta kertova historiakirjoitus korostaa helposti toisen osapuolen tekoja.
Laitikkalan taistelu teki lohdutonta jälkeä, sillä punaisten tykkituli tuhosi Ruokolan, Laitikkalan ja Kärväntälän taloja. Ja taivaanrannassa loimottivat palavat Sääksmäen ja Vesilahden kylät.
Valkoiset katsoivat, että alakynteen jääneet punaiset sytyttivät talot tahallaan. Ensin ammuttiin talo tuleen ja sitten varmistettiin sen ajan sirpalekranaateilla, ettei sitä voitu sammuttaa.
Punaiset puolestaan katsoivat tuhonneensa valkoisten johto- ja majapaikkoina toimineita taloja. He puolustelivat muun muassa Laitikkalan koulun polttanutta kranaattia vahingonlaukauksena.
Laitikkalassa jouduttiin epätasaiseen ja katkeraan taisteluun, kun Tampereella ja Lempäälän tienoolla hävinneet punaiset vetäytyivät suurella joukolla Pälkäneen kautta kohti Hauhoa ja Tuulosta.
Eniten uhreja vaati valkoisten hyökkäys Kyllönjoen yli. Siitäkin on monta versiota.
Isojen talojen isäntäväki oli vetäytynyt taisteluiden tieltä metsäkämpille ja valkoisten puolelle. Talojen eläimiä hoitamaan jätetyt rengit ja piiat pitivät huolta taloista. Tarinan mukaan valkoisten hyökkäyksen havaitsi erään talon nuori piikatyttö. Hän tarttui konekivääriin ja alkoi suolata suojattomalla pellolla edenneitä hyökkääjiä. Meluun heränneet punaiset liittyivät yksinäisen taistelijan rinnalle ja viimeistelivät tuhon.
Turhan taistelun lopputulos oli karu: pellolle jäi 35 kaatunutta ja 57 haavoittunutta. Heistä suuri osa oli ylöjärveläisiä, jotka pystyttivät Heikkilän pellolle vuotta myöhemmin muistomerkin. Siellä kokoonnutaan tiistaina, kun taistelusta tulee kuluneeksi sata vuotta. Muistomerkillä puhuu kesälaitikkalalainen pappi Jukka Nevala ja Rönnvikin tilaisuudessa historiantutkija Tuomas Hoppu.
