Lasitetusta ja lämpimästä terassista tulee Vehoniemen uusi olohuone

Ensi keväänä tähän aikaan Vehoniemen automuseon edessä kahvitellaan lasitetulla ja lämpimällä terassilla.

Kauniilla kelillä terassin lasiseinät voidaan avata ja levittäytyä myös uudelle terassille, joka rakennetaan lasitettavan terassin edustalle harjun rinteeseen. Siitä aukeavat entistä hulppeammat maisemat suojelumetsän yli Roineelle.

Vehoniemen ”uusi olohuone” tuo kipeästi kaivattuja katettuja lisäpaikkoja.

– Silloin on paras museosää, kun ei oikein tiedä, että alkaako sataa vai paistaa. Mökeillä mietitään, mitä tekemistä keksisi lasten kanssa, Leila Suutarinen kuvaa sadepäivien pelastajana toimivaa automuseota.

– Mutta jos kahvilapöydät ovat tupaten täynnä, ihmiset saattavat kääntyä ovella, kun he luulevat että myös museossa on ruuhkaa.

Lämmin näköalaterassi jatkaa automuseon sesonkia keväällä ja syksyllä sekä helpottaa kesän ruuhkaa.

– Ihmiset alkavat vähitellen oppia, että automuseo on auki, vaikka lapsilla alkaisi koulu. Ja että palvelemme oikeasti joka päivä.

 

Sallisten autoilijaura alkoi 90 vuotta sitten

Lasitettuun terassiin kerätään rahoitusta joukkorahoituskampanjalla, joka käynnistyy 5. toukokuuta Classic Motor Showssa Lahdessa. Helatorstaina 10. toukokuuta vietettäviin automuseolla vietetään ”150-vuotisjuhlia”: silloin tulee kuluneeksi 60 vuotta Leila Suutarisen syntymästä ja 90 vuotta siitä, kun hänen isoisänsä aloitti ammattimaisen liikenteen.

Automuseon vitriineistä löytyy dioraama, joka esittelee miten Toivo Sallinen ryhtyi kuskaamaan puoliperävaunuautolla puutavaraa Ahjärvellä Kivennavalla. Nyt Leila Suutarisella on samanlainen ”letukka”.

– Aloitin ajokauden jo maaliskuussa veteraanikuorma-autoilijoiden kevätpäiväntasausajoissa. Letukan kanssa on käyty myös monet messut.

Karjalan Kannaksella sijaitseva Kivennapa jäi sodissa rajan taakse, ja Salliset päätyivät Kangasalle; Suinulan kautta Pikonkankaalle. Leila Suutarinen oli pieni, kun hänen isänsä Olavi Sallinen otti vetovastuun kuljetusliikkeestä, joka ajoi silloin kappaletavaraa.

– Äiti työskenteli perheyrityksen konttorissa ja minä olin isovanhempien hoidossa tai kiersin isän kanssa työmailla ja rahtineuvotteluissa. Pian sen jälkeen kun opin kirjoittamaan, keräsin rahtikirjoista laskutusta varten tietoja lähettäjistä, vastaanottajista, kollien määrästä ja painosta, hän muistelee.

Autoilijaperheessä ei merkinnyt, onko lapsi tyttö vai poika.

– Pienestä pitäen minä olen leikkinyt autoilla, Suutarinen sanoo.

 

Vanhoja autoja 1950-luvulta alkaen

– Minä en muista aikaa, ettei perheellämme olisi ollut vanhoja autoja, Leila Suutarinen sanoo.

Olavi Sallisen kokoelmat alkoivat karttua 1950-luvulta alkaen.

– Korjaamon tiloista kunnostettiin autoille halli, jossa niitä esiteltiin töiden lomassa lähinnä ystäville ja liiketuttaville.

Isä-Sallisen haaveena oli hypätä oravanpyörästä ja keskittyä museon pitoon.

– Kuljetusala tuntui kovin säädellyltä ja kilpaillulta, vaikka se taisi olla vielä lasten leikkiä nykypäiviin verrattuna, Leila Suutarinen sanoo.

Sallisen sydän alkoi reistailla 1970-luvulla, mutta ei silti ollut helppo myydä edellispolven aloittamaa elämäntyötä.

– Lopulta suku päätti, että liike laitetaan myyntiin. Siihen aikaan siitä vielä sai jotakin, ja sen turvin voitiin alkaa katsella sopivaa paikkaa automuseolle.

Vehoniemestä pakkohuutokaupassa ostettu näköalatontti tuntui ihanteelliselta paikalta. Mutta silloin ei vielä ollut tiedossa, että rakennusluvasta pitäisi käydä vuosien taistelu.

– Jälkikäteen isä sanoi, että jos olisi tiennyt, mihin ryhtyi, niin ei olisi ryhtynyt – mutta olipa hyvä että tuli ryhdyttyä.

 

Suvun unelmaa toteuttamassa

Vehoniemen harjulle rakennettu automuseo avasi ovensa 35 vuotta sitten, huhtikuussa 1983. Niihin aikoihin Leila Suutarinen oli vielä opiskelija.

– Ylioppilaaksi päästyäni ajattelin opiskella juristiksi tai hallintotieteilijäksi. Välivuoden jälkeen kävin talouskoulun ja lähdin Tampereen yliopistoon lukemaan hallintotieteitä. Kaikki tähtäsi kuitenkin siihen, että minusta tulisi kuljetusliikkeen jatkaja. Esimerkiksi graduani tein erikoiskuljetusliikenteen lupamenettelystä.

Opiskelun ohessa paljon töitä tehneelle Suutariselle tarjottiin vakipaikkaa Säästöpankin lainaosastolta. Mutta työtä ja opintoja enemmän häntä kiinnosti toteutumassa oleva perheen unelma.

– Halusin olla alusta asti mukana. Jos automuseolle olisi hankittu joku työntelijä, olisin ollut hänelle kateellinen.

Perheellä oli silloin vielä toinen kuljetusliike, jota isä pyöritti.

– Me lähdimme aamuisin äidin kanssa pitämään automuseota.

Hänestä tuli automuseon Leila.

– Omasta mielestäni olisin mennyt hukkaan jonain Uukujärven kunnanjohtajana tai hallintovirkailijana. Ei minua ole tehty istumaan kirjoituspöydän takana, vaan tykkään olla ihmisten kanssa.

Tälle tehtävälle hän on voinut omistautua viime vuodet, kun tytär Pauliina on ottanut vallan automuseon keittiöllä.

– Isä tiesi autoista kaiken ja tykkäsi jutella kävijöiden kanssa. Nyt minua ollaan laittamassa samaan seurustelu-upseerin virkaan.

Suutarinen on ylpeä siitä, että kolmas sukupolvi on ottamassa vastuuta museosta.

– Isä oli ennen kuolemaansa onnellinen, että Pauliina on tosissaan mukana ja tämä on siirtymässä tyttäreltä tyttärelle.

 

Maksuttomuus oli iso muutos

Automuseossa kävi viime vuonna 232 000 vierasta. Kävijämäärät hyppäsivät aivan uudelle tasolle reilut 20 vuotta sitten, kun pääsymaksuista luovuttiin.

– Elettiin vielä lama-aikaa, ja lähdimme Lahteen katsomaan Kiinan terrakotta-armeijaa. Sisäänpääsy maksoi 60 markkaa. Pääsylippuna toimi iso taitettu kortti, johon oli painettu sellainen määrä tukijoiden nimiä, ettei sitä jaksanut lukea läpi. Ja siitä huolimatta kävijän piti vielä maksaa kallis pääsymaksu, Leila Suutarinen muistelee.

Hän alkoi miettiä, oliko perheillä varaa tulla automuseolle.

– Joidenkin piti ovella valita, otetaanko kahvit vai mennäänkö museoon.

Leila Suutarisesta oli väärin, jos automuseolle saapuneilla ei ollut varaa tutustua näyttelyyn.

– Ehdotin, että hankkisimme yhteistyökumppaneita, jotta voisimme luopua pääsymaksusta.

Muut suhtautuivat ajatukseen epäillen. Mutta vaikka elettiin loma-aikaa, kuukaudessa Suutarisella sai kasaan kuusi yhteistyökumppania.

Päätös pääsymaksusta luopumisesta ei silti ollut helppo.

– Jokainen ymmärsi, että lippuja olisi vaikea palauttaa, jos maksuttomuus ei toimisikaan.

 

Monen retkeläisen vakiokohde

Ilmainen museo veti entistä enemmän väkeä ja käänsi kahvion myynnin kasvuun. Automuseosta tuli mökkimatkan vakiopysäkki, joka tarjosi jotain aivan muuta kuin valtatien varren taukopaikkaketjut. Siitä tuli bussiryhmien, luokkaretkeläisten ja päivämatkalaisten suosikkikohde; mökkivieraille esiteltävä ylpeys ja alan harrastajien pyhiinvaelluskohde. Autojen lisäksi parkkipaikalle alkoi kertyä kaksipyöräisiä.

– Motoristit tykkäävät ajella mutkaisia ja vaihtelevia teitä, ja Vehoniemi sijaitsee kivojen teiden ja maisemien varrella.

Perjantai-iltojen motoristikahvioista on tullut klassikko, joka vetää moottoripyöräilijöitä laajalta alueelta. Mitään varsinaista ohjelmaa iltaan ei tarvita, sillä samanhenkinen porukka viihtyy pyörien ja autojen äärellä.

– Joskus satunnaisesti on joku porukka tarjoutunut soittamaan motoristikahvioon.

Automuseo järjestää myös erilaisia vanhoihin autoihin liittyviä tapahtumia. Niistä tunnetuimpia ovat joka toinen kevät ajettava Kangasala Classic Cars ja syyskuinen Vehoniemi-ajo. Joulun alla automuseolle levittäytyvät myyjäiset, joissa kaupattavista laatikoista on tullut monen joulupöydän kruunu.

 

Lusikkamunkkeja ja valkosuklaakakkua

Museon kahvio oli siirtynyt ulkopuoliselta yrittäjältä omaan hoitoon hieman ennen kuin museo muuttui maksuttomaksi.

– Ensimmäinen kevät haettiin, paljonko ja millaista pullaa pitäisi hankkia myyntiin, Leila Suutarinen muistelee.

Mutta leipomoiden tuotteet eivät kiinnostaneet asiakkaita enää sen jälkeen, kun mobilistiystävän iäkäs äiti kävi paistamassa lusikkamunkkeja.

– Mitä rumempi, sitä parempi munkki oli, sillä rapeissa röpsyissä on eniten rasvaa. Ihmiset olivat pettyneitä, jos lusikkamunkkeja ei jostain syystä ollutkaan, Leila Suutarinen muistelee.

Automuseon toinen spesiaaliherkku on valkosuklaakakku. Sen resepti on peräisin amerikkalaisen konditorian vanhasta keittokirjasta.

– Resepti kuitenkin muuttui hieman, kun emme saaneet joitain ainesosia. Kakku onnistui heti ensimmäisellä kerralla, ja mietimme että se oli rakenteeltaan sellainen, että sen voisi pystyä pakastamaan.

Ajatuksena oli, että kakkuja leivottaisiin pakastimeen ja otettaisiin myyntiin sunnuntaisin. Mutta ihmiset halusivatkin juhlistaa sillä synttäreitä ja muita juhlahetkiä myös viikolla.

Niinpä Vehoniemen valkosuklaakakkua ja lusikkamunkkeja pitää olla saatavilla aina. Niiden lisäksi vitriineistä löytyy myös muita suolaisia ja makeita herkkuja sekä erikoisruokavalioleivonnaisia. Kesäaikaan herkuttelijat arvostavat myös Minetti-irtojäätelöä.

 

Leila Suutarisen 60-vuotiskahvit juodaan automuseolla helatorstaina 10.5. kello 14 alkaen. Leila Suutarinen toivoo, että mahdolliset muistamiset ohjattaisiin Vehoniemen Automuseon tilille FI65 4503 0010 4802 04 tai osallistuttaisiin 5.5. alkavaan Vehoniemen joukkorahoituskampanjaan (www.automuseo.com/joukkorahoituskampanja).