Kesäksi heräävä Vihavuosi on monen lähitienoon mökkiläisen suosikkikohde. Sinne kelpaa viedä kesävieraat ihailemaan kuohuvaa koskea ja herkuttelemaan legendaarisella tyrnimarjakakulla.
Tehdaspiipun varjoon rakennetulla kahvilaterassilla pääsee aistimaan hiljenneen teollisuusmiljöön tunnelmaa. Vihavuosi oli kuhiseva sahakylä 1980-luvulle saakka, kunnes 60 vuotta leivän antanut saha lakkautettiin ja sen kaikki rakennukset purettiin lämpökeskusta lukuun ottamatta.
Alun perin Vihavuosi oli kuitenkin myllykylä. Kukkiasta kohti Vähä- ja Iso-Roinetta virtaava vesi pyöritti 1900-luvun alkuun saakka viittä myllyä.
– Myllyjä hoiti pitkään neljä myllärisukua: Perttulat, Nikkarit, Rekolat ja Hauhot, joilla oli hoidettavanaan kaksi vierekkäistä myllyä, Arja Ollila sanoo.
Hän kertoo lauantaina julkaistavassa kyläkirjassa myllärisukujen tarinat 1600-luvulta alkaen. Sitä vanhemmat vaiheet on poimittu historiankirjoista.
– Luultavasti ensimmäiset myllärit asettuivat Vihavuoteen jo 1300-luvulla, Ollila kertoo.
Myllymatka tehtiin veneellä tai reellä
Myllyjä hoitaneet mylläriperheet asuivat Vihavuodessa. Lahkomyllyjen myllärit saivat viljellä myllytontin maita ja hakea polttopuunsa lahkon metsästä.
Vihavuoden myllyistä kolme oli useiden Hauhon kylien ja Puutikkalan yhteisiä lahkomyllyjä. Myllypäivät oli jaettu talojen kesken. Niiden väki kulki muutaman kerran vuodessa kosken partaalle viljasäkkiensä kanssa.
Teitä ei alkuun ollut, vaan kesäisin kuljettiin veneellä ja talviaikaan reellä jäitä pitkin.
– 1700-luvulla Vihavuoteen kulki Hauholta ratsastettava polku, mutta kärryillä myllylle ei tietä pitkin päässyt, Arja Ollila kertoo.
Kymmenien kilometrien myllymatka saattoi viedä päiväkausia. Perillä Vihavuodessa hauholaistalojen väki yöpyi myllytuvassa ja lähti seuraavana päivänä paluumatkalle jauhojen kanssa.
Vihavuoden myllyhistoria elää edelleen kosken partaalla, sillä Rekolan myllyssä toimii museo. Myös kyläkirjan kirjoittaja Arja Ollila on Rekolan suvun jälkeläisiä.
– Rekolan myllystä on kirjoitettu eniten, koska se on ollut viimeisenä pystyssä. Myllytuvan ja myllärin asunnon pääsee edelleen näkemään.
Myllyjen historiaan voi tutustua kesälauantaisin opastetuilla myllykierroksilla. Museo on auki myös kirjan lauantaisessa julkistamistilaisuudessa.
Halot aloittivat teollistumisen
1800-luvulla kyliin alkoi nousta kotitarvemyllyjä, eikä viljasäkkien kanssa tarvinnut enää lähteä vaivalloiselle myllyreissulle. Vihavuoden myllyt kävivät tarpeettomiksi ja myllysuvut hiipuivat.
Teollistuminen, rautatiet ja kulkuyhteyksien paraneminen aloittivat uuden kukoistuskauden Vihavuodessa ja koko Suomessa. Maahan alkoi syntyä metsäteollisuutta ja ensimmäisiä paperitehtaita.
Osa Vihavuoden myllyistä purettiin vajaat sata vuotta sitten, kun saha alkoi levittäytyä virran keskellä olevaan saareen. Vihavuoden teollistumisen aloittivat kuitenkin halot, joiden voimalla 1800-luvun jälkipuoliskolla rakennetut rautatiet ja tehtaat pyörivät.
Hinaajat kiskoivat Kukkian rannoilta kaadettua puuta Vihavuoteen, jossa halot kärrättiin kannaksen yli ja lastattiin alapuolella uudelleen proomuihin.
– Ennen sotia halkoja päästettiin myös ränniä pitkin alavirtaan ja kerättiin siellä takaisin proomuun, Ollila kertoo.
Myöhemmin kannaksen ylitystä helpotti rillitie, jota pitkin puuta työnnettiin kärryillä.
Saha työllisti 1930-luvulla yli 200 ihmistä
Vihavuoden kehitys teollisuuskyläksi alkoi 1920-luvun alussa, kun Maulan veljekset perustivat kosken partaalle sahan. Kaksiraamisen, uusilla koneistoilla varustetun sahan tieltä purettiin taloja ja myllyrakennuksia.
Sisällissodan jälkeen torpparit saivat lunastaa maansa ja Vihavuoteenkin alkoi virrata pienviljelijöitä. Tulijoille riitti töitä sahalla. Se ei kuitenkaan pyörinyt talviaikaan, vaan silloin useimmat miehet ahkeroivat metsähommissa.
1930-luvun taitteen maailmanlaajuinen lama kaatoi sahan. Konkurssin jälkeen toimintaa jatkoi turkulainen kauppaneuvos Toivonen. Ajat olivat suotuisat, ja 1930-luvulla saha eli kultakauttaan. Parhaimmillaan se työllisti reilut 200 henkeä.
Myös sotien jälkeen töitä riitti, sillä puutavaraa vietiin pitkin Eurooppaa ja Lähi-itää. Jalostamattoman puutavaran vienti muuttui kuitenkin vähitellen kannattamattomaksi. Sahan vuonna 1973 ostanut Yhtyneet paperitehtaat lakkautti sen 12 vuotta myöhemmin.
Kylä alkoi hiljentyä ja tyhjentyä, sillä väki lähti työn perässä muualle. Elpyminen alkoi 20 vuotta sitten, kun kylälle perustettiin Vihavuosi-yhdistys. Se kunnosti lämpölaitoksen ja rakensi sen eteen terassin. Talkoissa kunnostautuivat muun muassa Hannu Halonen ja Paavo Järvinen perheineen.
Nykyisin Vihavuosi on perhokalastajien suosikkikohde, jonka kesän kalastusvuorot myydään nopeasti. Kesäkylä komistuu pala kerrallaan, kun tyhjenneitä taloja kunnostetaan kesäasunnoiksi.
Myllärisuvun jälkeläinen kokosi Vihavuoden vaiheet
Vihavuodessa vuonna 1951 syntynyt Arja Ollila teki 17 vuoden uran tutkimuslaboranttina ja opetti 26 vuotta matemaattisia aineita.
– Vihavuosi oli 1950- ja 1960-luvulla vielä vilkas ja työteliäs sahakylä. Mutta kyllä meille kaikille sisaruksille oli selvää, ettei kunnan ja maakunnan rajalla, kaukana kaikesta sijaitseva kotikylä tarjoa nuorille tulevaisuutta, Ollila muistelee.
Hauhon Sappeessa opintiensä aloittanut Ollila vaihtoi kolmen kouluvuoden jälkeen Puutikkalan kouluun.
– Kotitalomme kuului vuoteen 1973 saakka Luopioisiin, sillä isojaossa Hauhon sisään oli jäänyt vanhoja lohkoja. Kun Puutikkalaan valmistui uusi koulu, Luopioinen edellytti, että kaikki koulupiirin lapset siirtyvät sinne.
Anna Tapion koulun kautta maailmalle lähtenyt Ollila opiskeli Helsingissä ja päätyi Tampereelle, mutta side Vihavuoteen ei koskaan katkennut.
– Ostin mökkipaikan isältä ja yritin jo varhain turvata sen, että minulla olisi aina paluu kotikylään.
Vihavuosi sai nimensä koskesta
Kyläkirjahanke sai alkunsa kymmenkunta vuotta sitten, kun Juhani Halonen antoi Arja Ollilalle kierto- ja kansakoulun opettajana toimineen Evert Waldemar Purokosken muistelmat. Kiehtovaa tarinaa muistiin kirjoittaessaan Ollila päivitteli, millainen persoona kylällä oli elänyt. Hän alkoi kerätä muitakin muistoja, ensin omasta suvustaan ja sitten laajemminkin.
Tiedon keruuta kesti lähes kymmenen vuotta ja varsinainen kirjoitusurakka vei pari vuotta.
– Alkuperäisenä ajatuksenani oli, että kyläkirja olisi ollut Suomi 100 -juhlavuoden kunnianosoitus Vihavuodelle. Mutta sitten ehti tulla syksy ja kylä alkoi hiljentyä.
Kirja kertoo Vihavuoden tarinan talojen ja ihmisten kautta. Lisäksi se tekee selkoa muun muassa kylän nimestä. Vaikka paikalliset puhuvat ”Vihavuoresta”, kyse ei ole vuoresta, vaan vuolteesta, jonka d muuttui hämäläisten suussa r:ksi.
– Vihavuosi sai nimensä koskesta. Vihainen vuolle tai vihainen vuoto oli niin voimakas, että koski pysyi sulana läpi talven, Arja Ollila kertoo.
Mylly- ja sahayhdyskunta on valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö. Luopioisten suunnalla katseet kohdistuvat Vihavuoteen aina, kun Kukkian pinta uhkaa laskea tavallista alemmas.
Arja Ollilan kirja kertoo, että pinnan laskusta kannettiin huolta myös aikaisemmin. Borgå Tidning uutisoi vuonna 1841, että Kukkian ja Kuohijärven pinnat olivat laskeneet niin, että sillä alkoi olla vaikutusta myllyjen toimintaan. Niinpä myllyt purettiin, koskea syvennettiin ja myllyt rakennettiin uudelleen. Rakennettiin myös pohjapato ja kosken yli uusi maantiesilta.
Vihavuoden kyläkirja julkaistaan lauantaina
Vihavuoden kyläkirja julkaistaan Koskikahvilalla lauantaina 9. kesäkuuta kello 13. Avoimet kylät -tapahtuma alkaa jo tuntia aiemmin.
Kirjan tietojen ja kuvien kokoamisessa suureksi avuksi ollut Martti Viljanen haastattelee terassilla vanhoja vihavuotelaisia. Paikalle pyritään saamaan muun muassa Vihavuoden viimeinen sotaveteraani Erkki Lindholm. Nähtävänä on myös taidokas pienoismalli sahan ajan Vihavuodesta.
Haitarin soitto tuo tunnelmaa terassille ja myllymuseot ovat avoinna. Tilaisuuden päätteeksi esitetään koskettava valssi, jonka Kaija Hynynen os. Onnela kirjoitti kotikylänsä muistolle.
