Vehoniemen automuseo on seissyt Vehoniemen harjun päällä jo kolmekymmentäviisi vuotta. Nykyisen museonjohtajan Leila Suutarisen vanhemmat perustivat museon 1983 pitkäaikaisen haaveilun jälkeen.
– Isä oli harrastanut autoja jo 1950-luvulta alkaen, keräillyt ja kunnostanut. Perheellämme oli kuljetusliike, joka myytiin, kun isä alkoi sairastelemaan ja halusi tehdä fyysisesti helpompaa työtä, kertoo Suutarinen automuseon alkusysäyksestä.
Museo on pysynyt perheyrityksenä, eikä tilanne ole muuttumassa lähiaikoina. Jo kun museota perustettiin, Leila Suutariselle oli selvää, että hän on vahvasti mukana.
– En muista aikaa, jolloin ei olisi ollut vanhoja autoja. Eikä muista tyttäreni Pauliinakaan, Suutarinen hymyilee.
Leila Suutarisen tytär Pauliina Suutarinen työskentelee museolla päätoimisesti. Ravintola-alan ammattilaisena nuori nainen vastaa kahvilan puolesta, vaikka nuorempana oli tarkoitus suunnata töihin jonnekin aivan muualle.
– Kun laitoin Pauliinan teini-ikäisenä myymään jäätelöä, hän sanoi silmät leiskuen, että älä äiti kuvittele, että ikinä tulisin museolle töihin. Silloin olin vähän huolestunut, mutta niinhän se on, että sen mitä sanoo, että ei ikinä tee, tekee varmasti, naurahtaa Suutarinen tyttären nyökkäillessä äidin kertomukselle.
Neljä vuotta sitten edesmennyt perustaja-isä Olavi Sallinen ehti nähdä nuoremman Suutarisen ottavan vastuuta museosta.
– Isä sanoi olevansa onnellinen, kuinka tosissaan Pauliina on mukana automuseon toiminnassa, muistelee Leila Suutarinen.
Sen lisäksi että vannoi pysyvänsä poissa museon toiminnasta, Pauliina Suutarinen lupasi aikoinaan myös, että ei ikinä ala keräilemään mitään.
– Nykyään Pauliina on pahempi keräilijä kuin minä. Omat keräilytarpeeni on tyydytetty museolla, mutta esimerkiksi kahvilasta löytyvät vanhat kahvipurkit ovat Pauliinan. Ne eivät mahtuneet enää hänelle kotiin, mutta onneksi sopivat aiheeseen täällä, kertoo Suutarinen tyttärestään.
Sekä äiti että tytär löytävät automuseotyöstä helposti hyvää. Suurimmat ilot löytyvät museon ja kahvion arjesta, joka tarjoaa erilaisia työpäiviä.
– Vaikka tekee samaa työtä, päivät ovat tosi vaihtelevia. Kaudet eroavat toisistaan eikä todellakaan pääse tylsistymään, summaa Pauliina Suutarinen arkeaan.
Pääosin museon puolella hääräilevä Leila Suutarinen nauttii ihmisten kohtaamisesta.
– Parasta nykyään on, kun saa jutella ihmisten kanssa ja kertoa autoista. Harvoin on museossa kierroksella ryhmiä, jotka haluavat kuulla iskutilavuuksia, vaan yleensä saa kertoa tarinoita autoista ja niiden omistajista, kertoo Leila Suutarinen mielipuuhastaan.
Autot on tehty ajettaviksi
Automuseolla on vuosien kuluessa ollut monia erilaisia autoja näytillä.
– Juuri työnnettiin sisälle 1938 vuoden BMW ja illemmalla vaihdetaan vielä toinen auto, kertoo Leila Suutarinen näyttelyn vaihtuvuudesta.
Näyttelyiden autot ovat suvun sekä museon kokoelmista. Vaihtelua saadaan lainaamalla autoja harrastajilta sekä ulkomaisista automuseoista. Vaikka vaihtelua löytyy, pysyvät jotkin asiat kesästä toiseen.
– T-mallin Ford pitää olla joka näyttelyssä. Sillä on Suomi ja maailma noussut pyörille, naurahtaa Leila Suutarinen.
– Meillä on myös tuo Paasikiven ZIS-110, joka on kansainvälinen harvinaisuus. Se on myös hyvin usein esillä, hän jatkaa.
Omia suosikkiautoja sekä tyttären että äidin on hetki mietittävä.
– Isäni sanoi aina, että kaikkia lapsia rakastetaan yhtä paljon, toteaa Leila Suutarinen, joka lopulta nimeää ulkomaisen 540 K-mallin Mersun yhdeksi mieleenpainuneimmista menopeleistä, joita automuseossa on ollut esillä.
– Marmon on ehkä minun suosikki. Se on minun oma ja se on minun ensimmäinen museoauto, toteaa Pauliina Suutarinen kiiltävästä seitsenpaikkaisesta limusiinistaan, jonka hän sai kahdeksantoistavuotislahjakseen.
Museorekisterissä tai ei, näyttelyssä olevat autotkin ovat autoja. Vehoniemen perustaneen Olavi Sallisen periaate oli aina, että autot on tehty ajamista varten, ja jotta autot pysyvät ajokuntoisena, niillä on ajettava välillä. Silloin tällöin arki-iltoina Leila Suutarinen hurauttaakin jollain museoautolla harrastajien tapahtumiin lähikuntiin.
– Jos on autoksi ruvennut, niin sitten on auto, muistelee Leila Suutarinen hymyillen isänsä periaatetta.
Edessä suuri remontti
Nykyään automuseon arki rullaa ja kävijämäärät ovat nousseet lähelle neljännesmiljoonaa. Perustamisen aikaan haasteita kuitenkin löytyi.
Luonnonsuojelualueen keskelle rakennettu museo koki alkuun vastustusta niin virallisilta tahoilta kuin paikallisilta ihmisiltäkin. Vaikeuksien kautta poikkeuslupa rakentamiseen saatiin ja avajaisten jälkeen leppyivät viimeisetkin vastarannan kiisket. Vaikea projekti kantoi lopulta hedelmää.
– Isä totesi joskus myöhemmin, että jos olisin tiennyt mihin ryhdyn, niin en olisi ryhtynyt, mutta onpa hyvä että tuli ryhdyttyä, naurahtaa Leila Suutarinen.
Nyt Vehoniemessä on jälleen edessä suurprojekti. Tavoitteena on rakentaa katettu ulkoterassi sekä uusi avoterassi, asentaa uusi huopakatto sekä remontoida keittiö- ja saniteettitilat nykystandardeihin sopiviksi.
– Sateisia kesiä on ollut ja tulee jatkossakin, ja ihmiset eivät halua istua sateessa terassilla. Inva-wc taas on 1982 vuoden mitoituksissa ja aivan liian ahdas nykyisille sähköpyörätuoleille, kertoilee Suutarinen muutosten tarpeesta.
Remonttia varten Vehoniemessä päätettiin pistää pystyyn joukkorahoitushanke, jolla kerätään osa remonttiin uppoavasta rahasta.
– Meillä kun ei ole pääsymaksua, pääomaa ei pääse juuri syntymään, toteaa Suutarinen.
Tavoitteena on kerätä 100 000 euroa, josta tällä hetkellä on kasassa noin puolet.
– Meitä ujostutti lähteä hakemaan rahoitusta näin, mutta mietittiin, että me tunnemme suurta yhteisöllisyyttä täällä käyvien ihmisten kanssa, joten luultavasti edes osa heistä tuntee samoin meitä kohtaan. On osoittautunut, että yhteisöllisyyden tunne on molemminpuolinen, iloitsee Leila Suutarinen.
Juhlavuoden kunniaksi Vehoniemen automuseo kutsuu uudet ja vanhat ystävänsä kahvittelemaan 23. elokuuta kello 14–19.
