Timo Mattilan muistolle

Timo Mattila.

Surusanoma tulee aina yllättäen. Koskaan emme tiedä tapaavamme viimeistä kertaa. Sanomme hei, hei, morjesta vaan, tavataan ja soitellaan. Harvemmin siinä on mitään jäähyväistunnelmaa. Monelle meistä Timon viimeinen tapaaminen oli tällainen iloinen asia. Hyvä niin, heipä hei.

Timon elämänkaarta muistellessa tulee mieleeni perushämäläinen talonpoika. Hän oli sellainen hiljainen ajattelija ja omia visioitaan toteuttava, monella tavalla lahjakas. Hän ei ollut koskaan ensimmäisenä äänessä, vaan säästi sanottavansa sitten kaikkia naurattavaan sutjaukseen. Hän oli hyvin huumorintajuinen.

Timo oli meille sisarille enemmän kuin vain veli. Isämme kuoltua vuonna 1959 Timolle siirtyi Mattilan sukutilan isännyys. Muistan äidin sanoneen, että nyt me kaikki tottelemme sitten Timoa. Hän on tämän talon isäntä ja niin tehtiin.

Timon isännyyden aikana kehitys maataloudessa ja elintasossa oli ihan huikea. Sähköttömästä maalaistalosta kehittyi vähitellen hyvin koneellistettu ja automatisoitu maatalousyritys. Hevoset vaihtuivat traktoreiksi, piikkilangat sähköaidoiksi ja pokasahat moottorisahoiksi. Sekä pellolla, että huviajossa oli käytössä avojeeppi.

Timo oli hyvin sosiaalinen ja seurasi aikaansa lukemalla ja osallistumalla alansa järjestöihin. Erityisesti ”maito ja meijäri” oli hänen sydäntään lähellä. Vehkajärven nuorisoseura sai Timosta pitkäaikaisen ja aktiivisen mukana olijan. Lahjakkaana esiintyjänä hän sai osakseen mitä erilaisimpia tehtäviä.

Sanotaan, että viulu on soinut Mattilan pirtissä aina. Timo jatkoi tätä perinnettä. 12–vuotiaana hän rakensi itselleen oman viulun. Ja se viulu todella soi! Timo hallitsi myös sahansoiton ja esiintyi mielellään. Hän oli pelimanni ja soitteli erilaisissa kokoonpanoissa lähinnä kansanmusiikkia.

Rakkaimpana muistona on mieleeni jäänyt eräs asia. Usein Railin ja Timon luota lähdettäessä illalla hän otti käteensä viulun ja soitti vielä jonkun iltavirren. Kauniimpaa päätöstä kyläilylle ei voisi ollakaan.

Vanhemmiten, kun talon työt eivät enää painaneet, Timo antoi kättensä työn näkyä. Hyvän pärepuun löytäminen metsästä on jo taitolaji. Päreitten teko ja siitä edelleen kauniiksi, sieväksi kopaksi on saavutus, joka ei kaikilta onnistu. Näitä koppia oli erinäköisiä, -kokoisia ja -muotoisia, ja niitä hän antoi tuliaisiksi monta kertaa. Erikoisin koppa oli moottorisahan kantokoppa, jonka hän tilauksesta teki. Luudat, vihdat ja erikoisesti vitsan vääntö oli hänen mieli harrastuksiaan.

Kotikirkko, Vehkajärven rukoushuonekunta, oli Timolle ehkä kaikkein rakkain ja kallein asia. Vuosikymmenet hän oli vastuutehtävissä sekä hallinnon että käytännön puolella. Oli sitten kysymys kirkon remontista, hautausmaan siivouksesta, ehtookellojen soitosta, suntion tehtävistä, kirkon esittelystä, tai viulun soitosta urkuparvella. Timo oli koko sydämellään mukana.

Lähtemättömästi on jäänyt mieleeni eräs kesäinen lauantai-ilta. Timo pyysi, että lähtisin hänen kanssaan soittamaan ehtookelloja. Minä lähdin. Istuin siinä ison kuusen juurella penkillä ja kuuntelin, kuinka taitavasti veljeni hallitsi käsikäyttöisen kellojen soiton. Kauniisti kumahdellen ääni kiiri tyynessä kesäillassa yli Vehkajärven kylän, aina Mattilankylään saakka.

Raili-vaimo ja tyttäret perheineen olivat Timolle hyvin rakkaita ja läheisiä. Koti Männistönmäellä oli hänelle hyvin rakas paikka. Sieltä hän katseli usein kylälle päin ja muisteli talo talolta asukkaiden elämää ja vaiheita. Uskoisin niin, että Timoa arvostettiin ja kunnioitettiin, ja hänellä oli paljon hyviä ystäviä.

Kaipauksella muistaen Kaija-sisar

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?