Lapset voivat harrastaa maalla mitä vain, kun isät ja äidit ryhtyvät vetäjiksi. Lentopalloa kouluikäisestä alkaen pelannut Petri Tuomioja laittoi pillin kaulaan 1990-luvun lopulla, kun omat lapset kasvoivat siihen ikään, että pelit alkoivat kiinnostaa.
– Itse asiassa olen toiminut kaikkien neljän valmentajana, hän huomaa.
Lajiksi valikoitui salibandy puhtaan käytännöllisistä syistä.
– Lentis on paljon vaikeampi laji lasten kanssa.
Palloa pitää kesyttää pitkään ja pelaamaan päästään vasta koppipallon ja muiden välimuotojen kautta. Salibandyssa, jalkapallossa ja jääkiekossa pallon tai kiekon voi heittää nopeammin peliin.
– Lentopallo on näistä ainoa laji, jossa en ole valmentanut, Tuomioja sanoo.
Junnusalibandyn isä Pälkäneellä
Salibandyn toi Pälkäneelle seurakunnan kerhonohjaajana toiminut Seppo Lahtinen. Petri Tuomiojaa voi kutsua Pälkäneen junnusalibandyn isäksi.
Ensimmäinen junnujen sarjajoukkue oli 1984 syntyneiden porukka 1990-luvun lopulla. Kymmenen vuotta nuorempien kanssa Lukko haastoi jo lajin suurseuroja. Osa joukkueen pelaajista pärjäsi mainiosti myös jalkapallossa. Lukko hallitsi ikäluokan piirinsarjaa ja menestyi suurissa turnauksissa, vaikka olosuhteet olivat alkeelliset.
Yhteiskoulun pienessä salissa salibandy meni helposti sählyksi, jossa pelaajat ravasivat päästä päähän. Isoilla areenoilla Lukko oli ihmeissään, kun omasta päästä ei voinutkaan antaa läpisyöttöä vastustajan maalilla kytänneelle hyökkääjälle. Kotiturnauksissa taas minikenttään tottumattomat vastustajat törmäilivät toisiinsa ja seiniin.
– Kotiareenaa melkein hävettiin, Tuomioja muistelee.
Puitteet rakennettiin itse
Maaseudulla voi pelata melkein mitä vain, kun hoitaa itse puitteet.
– Olin nuori poika, kun Prinkkalan Veksi ja kumppanit houkuttelivat lentopalloon. Silloin pelattiin kyläsarjaa. Kakaravaaraankin tehtiin oma kenttä: pistettiin ratakiskot pystyyn ja viritettiin verkko väliin, Petri Tuomioja muistelee Kostiakodin tuntumassa, leikkikentän laidalla nykyisin pusikkoa kasvavaa kenttää.
Kun Tuomioja lähti muiden nuorten miesten kanssa salibandysarjaan, yhteiskoululle rakennettiin vanerista kaukalo.
– Lindholmin Riston elementtitehtaalla pidettiin Miettisen Hannun johdolla talkoita. Laitoihin myytiin jopa mainoksia.
Kaukalosta ei tullut kovin tukeva. Kun laidat tahtoivat kaatuilla kentälle, Mika Susi toi TVH:n varikolta liikennemerkkien jalustoina palvelleita painoja. Niillä kaukalo saatiin pysymään pystyssä.
– Mutta laidat olivat raskaat ja hankalat, ja kaukalon pystyttämisessä oli aika homma.
Uutta villitystä paheksuttiin
Salibandy ei rantautunut kivutta Pälkäneelle. Koulun väelle oli pieni kauhistus, kun uusi villitys levisi jumppasaliin. Maalit naarmuttivat parketin lakkapintaa ja lattialla kontanneet maalivahdit liukastivat lattiaa.
– Veskarit ruiskuttivat varusteisiinsa silikonia, jotta pääsisivät liikkumaan liukkaammin. Turnauksissa polviin tarttunut silikoni liukasti myös kotisalin lattiaa korien alla, Petri Tuomioja muistelee.
Salibandyn harrastajista tuntui kuin he olisivat olleet junnuja juoksuttaessaan pahanteossa. Turnausten jälkeen tuli nuhteita, kun salissa oli pölyä ja käytävien lattioilla kuraa.
Talkooporukan koonnut Pasi Nurmi toteutti unelman täysmittaisesta salibandykentästä Luopioisiin, jossa hiljentynyt teollisuushalli muutettiin Luja-Lukko Areenaksi.
Myös futiksen oloja harrastajat kohensivat itse. Yhteiskoulun kenttää tasoitettiin ja joutomaasta kaivettiin pois kiviä. Kun junnujoukkueita syntyi moneen ikäluokkaan, kunta laittoi kentän uusiksi. Pian huippunurmen valmistuttua futisbuumi kuitenkin laantui.
Juhlapäivä, johon harva uskoi
”Me ei tulla sitä ikinä näkemään”, moni sanoi kun Pälkäneellä alettiin haaveilla täysmittaisesta liikuntahallista. Pessimistit olivat väärässä. Kentällä piti viihtyä kuitenkin lähes 40 vuotta, jotta uudelle areenalle pääsi pelaamaan.
Petri Tuomioja oli lentopallon aloittaessaan joukkueen nuorin. Nyt Luja-Lukon kesätreeneissä kakkospassaria tuurannut mies on joukkueen nestori.
– Liikuntahallin avajaispäivä on sellainen juhla, jonka toteutumiseen ei moni uskonut. Itsekin olin jo luopunut toivosta, kunnes hanke yhtäkkiä lähtikin liikkeelle.
Tuomioja kertoo ihailleensa muun muassa Muuramessa valtatien varressa komeillutta liikuntahallimonumenttia.
– Se oli unelma, että mekin joskus saisimme vastaavan. Ja nyt meillä on Kostia-areena.
Tuomioja on vuosikymmenten takaisen lentopalloporukan ainoita pelaajia, joka pääsee kokemaan uuden areenan. Muun muassa Pekka Viitanen ja Jorma Kotanen ovat siirtyneet kokonaan uusille pelikentille.
Urheilullinen perintö lapsille
Vilkkaimpina vuosina Petri Tuomioja viihtyi salilla lähes joka ilta.
– Kävin päivät töissä ja pelasin kolmos- ja nelossarjajoukkueessa passarina, liberona tai yleispelaajana. Parhaaseen aikaan valmensin kaikkien lasten salibandyjoukkueita ja siirryin treeneistä toiseen.
Junnujen kanssa tehtiin paljon muutakin kuin treenattiin ja pelattiin. Joukkue riimitteli ja äänitti muun muassa Pistä pallo peliin -biisin ja kolusi syksyisin Laipan poluilla.
Tuomiojan oma pelaajaura loppui samoihin aikoihin valmennushommien kanssa.
– Yhtäkkiä jäi hirvittävästi vapaa-aikaa.
Ilveksen kautta Classiciin siirtynyt poika teki isästä muutamaksi vuodeksi kuskin – ja harrastusten kustantajan, sillä kaupunkiseuroissa pelaamisen hinta on aivan eri tasolla kuin Pälkäneellä.
– Se oli hienoa isä-poika -aikaa, kun ajelimme Tampereelle ja kiersimme pitkin maata turnauksissa. Lapsille ei jää suuria rahoja, mutta urheilullisen perinnön he ovat saaneet. On mukava seurata, kun Miika käy edelleen palaamassa salibandya, lätkää ja futista.
Kasvamassa on myös seuraavan sukupolven pelaajia. Kolmen vanha Hilda ottaa papan kanssa jo tuntumaa Kostia-areenan viereen valmistuneen lähiliikuntapuiston vempaimiin.
– Vähän mietityttää, että vieläkö sitä pitäisi itsekin lähteä johonkin alasarjan salibandyporukkaan, kun saatiin tällainen areena. Myös Sykkeelle Kostia-areena mahdollistaisi jotain aivan uutta, elävän musiikin yhdistyksen pitkäaikainen puuhamies sanoo.
