Kirjapiiri seikkaili Nõmmen ystäväpiirin kera Itä-Virossa, kohteina Peipsijärvi, vanhauskoisten rukoushuone, museo ja sipulikylät. Viro on pieni maa, mutta yhden päivän retkeen mahtuu unohtumattomia kokemuksia. Meitä kirjapiiriläisiä oli 13, vahvistuksena mukana pieni 4-vuotias Lilja, yksi mies ja teologian ammattilainen. Virolaisia ystäviä oli kymmenen.
Ajoimme vanhaa Piibe-teitä, joka kulkee Tallinnasta Tarttoon kauniiden maisemien, metsien, peltojen ja pienten kylien kautta. Jõgevalla hyppäsimme pois Piibeltä ja suuntasimme kohti Peipsijärveä. Mikä upea rannaton ulappa avautui Rajassa, vanhauskoisten kirkkona toimivan rakennuksen luona. Varsinainen kirkko tuhoutui sodassa vuonna 1944, vain kellotorni jäi jäljelle, mutta kaukaisena haaveena on uusi kirkko. Sitä varten mekin jätimme pienen pesämunan.
Kolkjan sipuli- ja kalaravintolassa maistui perinteinen venäläinen ruoka, nimensä mukaisesti söimme sipulikeittoa ja kalaa. Jälkiruokana saimme teetä samovaarista ja herkullista marjapiirakkaa. Suuren järven äärellä kun ollaan, niin kalastus on tärkeä elinkeino. Sipulien, kurkkujen ja muiden vihannesten viljely antaa lisäsärvintä pöytään. Ihanat sipuliletit, totta totisesti, kiinnostavat turisteja, niin meitäkin. Ne ovat niin kauniita, ettei niitä raaski edes käyttää, ainakaan heti.
Yhteistä historiaa
Tallinnan Nõmmen ystäväkirjapiirin kanssa olemme tapailleet vuorovuosin vuodesta 2003 lähtien. Meille ovat tulleet tutuksi monet Viron kulttuurikohteet kuten Koulumuseo Jõgevalla, Kumu, Piritan luostari, Viinistun taidemuseo, Rocca de Maren ulkoilmamuseo, A. H. Tammsaaren kotimuseo Tallinnassa, tekstiilitaiteilija Anu Raudin koti- ja museo Viljandin lähellä, naivisti Anu Nahkurin koti, kuvanveistäjä Tauno Kangron piha-alue veistoksineen ja hotelliravintola.
Parissa kartanossakin Palmsissa ja Keila-Joassa olemme piipahtaneet. Ja Nõmmen värikäs tori, se on lähes käsite ja aina nähtävä. Nyt ei ikävä kyllä ehditty sinne.
Ystävyyssuhteita on hoideltu sähköpostein, kirjein ja monin yksityisvierailuin. Lahjoja on vaihdettu puolin ja toisin. Leena Forsténin hankkima uutukainen Vahur Afanasjevin romaani Serafima ja Bogdan oli mieluinen lahja Ruth Miroville, joka on tohtorinainen ja folkloristi, siis erityisesti kansanperinteestä ja -runoudesta kiinnostunut. Romaani kertoo sodan jälkeisistä vanhauskoisten vaikeista ajoista neuvostovallan alla. Teosta ei ole suomennettu, mutta odotamme kevyttä referaattia teoksesta ja katsomme Leenan suuntaan.
Virolainen kirjallisuus
Kirjapiiri on lähes vuosittain lukenut ainakin yhden virolaisen kirjoittaman teoksen. Tutuksi on tullut Jaan Kross, A. H. Tammsaare, Viivi Luik, Tõnu Õnnepalu, Ilmar Taska ja Oskar Luts. Hyviä vihjeitä olemme saaneet myös ystäviltä lahden takaa. Tänä lukukautena vuoroaan odottaa Indrek Hargla, joka kirjoittaa rikosromaaneja; Apteekkari Melchior lopulta selvittää rikoksen ja tapahtumapaikkana on keskiaikainen Tallinna.
Suomessa virolaisen kirjallisuuden lukijakunta on aika pieni, siksi Virossa tunnettujen kirjailijoiden teoksia saa usein odottaa. Suomennosta odotellessa ostin Tõnu Õnnepalun 2016 Virossa ilmestyneen Klaasveranda -teoksen vironkielisenä. Kirjakaupassa käynti on aina kiva päätös matkalle.
Kaija Turunen
Vanhauskoisuus – yksi ikiaikaisimmista ja elävimmistä venäläisen kulttuurin ilmiöistä Virossa
Venäläiset vanhauskoiset (starovery) tai toiselta nimeltään vanhojen rituaalien noudattajat (staroobrjadtsy) ovat asuttaneet Peipsijärven rantoja jo vuosisatoja.
Kaikki sai alkunsa 1600-luvun lopulla, jolloin joukko venäläisiä ortodokseja vastusti tsaari Aleksein ja patriarkka Nikonin uudistuksia kirkon rituaaleihin. Näin he torjuivat sekä piispojen auktoriteetin että maallisen vallan, jolloin kirkolliskokous julisti heidät kirkonkiroukseen ja tsaari valtion vihollisiksi. Tämän vuoksi he siirtyivät asumaan imperiumin syrjäseuduille, kuten Peipsijärven rantamille.
Venäjän ortodoksinen kirkko kumosi vanhauskoisten kirkonkirouksen vasta vuonna 1971, ja nykyään maltillisten vanhauskoisten nähdään vaikuttaneen myönteisesti venäläisen kulttuurin säilymiseen.
Rajan kylässä näimme ja koimme papittomien vanhauskoisten kappelin, jossa myös me pääsimme alttarille. Papittomat vanhauskoiset uskovat, että uudistusten myötä myös papit ja kirkollinen hierarkia menettivät apostolisen jatkuvuuden. Maallikko – myös nainen – voi toimittaa palveluksia, ja sakramenteista ovat käytössä vain kaste ja katumus.
Eroina valtavirran ortodokseihin on muun muassa ristinmerkin tekeminen kahdella sormella kolmen sijaan sekä kirkossa käden alle laitettava pieni tyyny kumarruttaessa maahan. Tämä siksi, että tärkeintä on säilyttää puhtaus kaikessa. Puhtauden tulee näkyä myös kotona, ajatuksissa, hengessä ja ruumiissa.
Vuosisadat ovat muovanneet Peipsijärven vanhauskoisia elämään hyväntahtoisessa yhteiselossa muun muassa virolaisten luterilaisten ja venäläisten ortodoksien kanssa. Puolin ja toisin suhtautuminen on myönteistä.
Tämän päivän suurimmat haasteet ovat erityisesti nuorten muutto pois alueelta opiskelemaan ja töihin sekä maaseudun ikääntyminen. Rajan kylään toivotettiin tervetulleeksi kaikki uudet asukkaat; kuulemma kaikille voidaan tarjota myös talo tai tontti. Vanhauskoisia on Virossa laskutavasta riippuen 10 000–15 000, joskin vain muutama tuhat heistä noudattaa vanhauskoisia tapoja.
Suurten kristillisten juhlien aikaan kirkot kuitenkin täyttyvät, sillä monet vanhauskoisten jälkeläiset, jotka eivät enää harjoita uskontoa, haluavat ylläpitää siteen juuriinsa ja kastavat lapsensa vanhauskoisuuteen. Vanhauskoisuus säilyy kulttuurin ja identiteetin pohjana.
Maija Penttilä, TT, dosentti
