Kiireelliset poliisityöt

Sunnuntaiaamupäivät näyttäytyivät vielä 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alkupuolella kokolailla rauhallisina myös poliisitoimessa. Voimavaroja vaelsi konttoreille vankasti, osin sadan prosentin haittatyökorvauksen innoittamana, sillä kuukausipalkkaa maksettiin virkamiehelle varsin maltillisesti.

Työvuorojen vahvuuksia ei tarvinnut pyhinä erityisen ohuiksi suunnitella, kun väkeä nykypäiviin verrattuna esimerkiksi Helsingissä oli lähes neljännes enemmän. Myös päivystykset miehitettiin aamusta alkaen kunnolla ja ympäri vuorokauden palveltiin kansalaisia useassa pisteessä eri puolilla kaupunkia.

Nyt palvelupäivystyksiä on pääkaupungissa yksi ja se pidetään avoinna virka-aikaan, vielä toisin seitsemänä päivänä viikossa. Vuorot painotetaan poliisitoiminnallisesti vilkkaisiin ajankohtiin.

Tein noihin aikoihin pitkiä tuurauksia Pikkuroban tutkinnan päivystyksessä erilaisissa tehtävissä. Yhtenä sunnuntaina puhelin pirahti ensimmäisen kerran vähän ennen yhtätoista ja ainoana asiakkaana oli vieraillut taksikuski, joka toi löytötavarana lompakon. Luurin nosti rauhallistakin rauhallisempi ylikonstaapeli Aimo Aalto esitellen itsensä päivystäjäksi.

Soittaja kysyi kohteliaasti, onko kiire. Ami siihen huokauksen siivittämänä: ”Poliisityö on aina kiireellistä, mutta kertokaa asianne, selvitellään.”

 

Vakinaista päivystäjää kävi sijaistamassa usein myös sisäsavolaissyntyinen nyt jo kauan sitten edesmennyt joviaali ylikonstaapeli. Nimettäköön hänet tässä vaikka Eeroksi.

Hän oli viihtynyt lauantaina pääkaupungin illassa hyvin ja pitkään. Pyhäaamuna pölähti hivenen nuutuneen näköinen mies työvuoroonsa. Ajoissa toki ja selvinpäin.

Asiakkaita ei juuri käynyt eikä puhelin soinut. Eero jäi polttelemaan piippua päivystyspöydän taakse ja me muut kaksi menimme tappamaan aikaa kahvihuoneeseen. Kenttätoimistosta pääsi tutkinnan puolelle tuon taukotuvan kautta.

Kentän komisario Roy Aherma tuli huoneeseen. Juteltiin tovi niitä näitä ja sitten päällikkö kysyi, kuka siellä päivystelee. Kerrottiin ja komisario lähti Eeron juttusille. Tuli kotvasen päästä takaisin, vaihtoi kanssamme muutaman sanan ja jatkoi matkaansa.

Kului vartti ja sitten löntysteli kahvihuoneeseen silmiään hieroskeleva Iero. Hän kertoi todenneensa tilanteen otolliseksi ja vetäytyneensä päivystyshuoneen puiselle sohvalle pitkäkseen. ”Ja mitenkä lie sillä tavalla ramassu, että ryyppäyvyin unneen. Kaekenlaesia unia sitä immeinen näkköö. Unessa havahuin siihen, kun Aherman Roi seiso sohvan iäressä ja kahto minua. Kun minä laetoin silimät uuvelleen kiinni ja tuas aukasin, ei sitä Ahermoo ennee siinä näkynnä.”

 

Eräänä pyhäaamuna istuimme päivystäjän huoneessa kuuntelemassa ylikonstaapeli Leo Niinimäen hienoja tarinoita. Leksa tulkitsi lakia samalla tavalla kuin televisiosarjasta tuttu konstaapeli Reinikainen.

Roolihahmo lienee saanut osan opeistaan nimenomaan Leksalta. Sarjan käsikirjoittajat Jussi Tuominen ja Neil Hardwick näet viettivät sarjaa suunnitellessaan pitkiä aikoja myös Roban päivystyksessä.

Puhelin soi ja kansalaisen asia kuului seuraavasti. Ison kerrostalon sisäpihalle yksityisalueelle oli pysäköity tuntematon henkilöauto talon asukkaan tyhjälle paikalle.

Tuohon aikaan ei hommaa voinut hoitaa suoraan pysäköintivirhemaksulla vaan asiasta tehtiin rikosilmoitus, se tutkittiin ja sitten rankaistiin sopivalla tavalla tai jätettiin rankaisematta.

Asiakas vaati kiivaaseen sävyyn partiota paikalle. Ylikonstaapeli kyseli lisää.

”Onko se teidän paikkanne?” ”Ei.” ”Onko paikan vakituinen haltija pyrkimässä paikalle?” ”Ei.” ”Onko siellä pysäköintipaikkoja tyhjillään?” ”On, monta.” ”Miksi sinne sitten pitäisi poliisin tulla?” ”Kun minä vaadin.”

Kirjoittaja on Aitoon pitkäaikainen vapaa-ajanasukas.

Leo korotti aavistuksen verran ääntään: ”Tiedättekö te, mikä ohjelma tulee parhaillaan television kakkoskanavalta?” Saatuaan kielteisen vastauksen ylikonstaapeli jatkoi: ”Sieltä tulee Jumalanpalvelus. Avatkaapa televisio, laittakaa kakkonen näkymään ja katsokaa kaikessa rauhassa kirkonmenot loppuun. Jos tämä asia vielä vaivaa sen jälkeen, soittakaa sitten uudelleen.” Uutta soittoa ei tullut.

Mainittakoon, että nämä mainiot poliisimiehet ovat minua lukuun ottamatta kuolleet kauan sitten. He jokainen toimivat minun esimiehinäni noihin aikoihin ja olisivat varmuudella antaneet luvan tämän jutun kirjoittamiseen.

Opin heiltä niin kuin monelta muultakin paljon. Muun muassa asioiden asettamista tärkeysjärjestykseen.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.