Muistokirjoitus

Muistoissamme Viola Orvokki

Olen kiitollinen saatuani omistaa ystävän, Viola Orvokin. Muistan hänet jo hyvin varhaisesta lapsuudestani asti. Hänen kotinsa sijaitsi Aitoossa koulutieni varrella ja edelleenkin kulkiessani siitä ohitse, olen näkevinäni kuin sieluni silmillä kauniin, tumman, hymyilevän ja ystävällisen nuoren naisen siinä Koskisen pihapiirissä. Siihen aikaan, 1950-luvulla, ei niinkään ollut järjestettyjä virikkeitä lapsille vaan ne virikkeet tulivat kuin luonnostaan jokapäiväisessä elämässä.

”Vuodet kultaavat muistot”, sanotaan. Muistan lapsuuteni kävelymatkat mummoni kanssa naapureihin ja kauppaan Aitooseen kuin kultareunuksen saaneina muistoina. Orvokki oli mummoni sisarentytär, ja juuri siksi kauppareissuilla usein poikkesimme Orvokin kodissa, ”jalkojamme leppuuttamassa”, niin kuin mummoni sanoi. Kuljimme sen 5 kilometrin matkan kävellen, sillä mummo ei osannut aikansa ihmisenä ajaa polkupyörällä. Eräänkin kerran Orvokki muisteli minun olleen vain 4-vuotias, kun ensimmäisiä kertoja mummuni kanssa tulin heille.

Jossakin vaiheessa Orvokki sitten kohtasi Maurin, tulevan miehensä, ja meidän tiemme erkanivat moniksi vuosiksi. Orvokki ja Mauri perustivat yhteisen kotinsa ensin Kyynärölle ja sen jälkeen muuttivat Rautajärvelle. Jumala siunasi heitä kolmella pojalla ja edelleen viidellä lapsenlapsella. Kasvanut perhekunta tuotti heille paljon iloa.

Löysin uudelleen ”lapsuuteni orvokin”,kuten olin alkanut häntä mielessäni nimittää, kirkolla toimivan Raamattupiirin yhteydessä. Paljon olivat vuodet Orvokkia muuttaneet, tummat kutrit olivat vaalenneet ja nimikin oli muuttunut. Entinen Koskisen Orvokki oli nyt Viola Paavolainen. Mutta hymy oli sama. Olimmehan me toki vuosien varrella kuin ohimennen toisiamme kohdanneet. Muun muassa heidän nuorin poikansa kävi Aitoossa yläastetta samoina vuosina kuin meidän keskimmäinen poikamme.

Mutta nyt saimme uudelleen tutustua toisiimme, alkaa päivittää yhteisiä muistojamme ja kertoilla toisillemme vuosien varrella syntyneitä uusia muistoja. Näin rakentui yhteys uudelleen. Ja minä olin tietenkin innokas kuulemaan sukutarinoita mummoni tiimoilta.

Luulen, että tässä muistokirjoituksessa minä nyt myöskin samalla vedän kuvaannollisesti henkselit yli eräälle asialle. Sille, että minulla on ollut aina tarve selittää mummoni yhteydessä sen, että hän ei ollut minun oikea mummoni, koska hän oli isäni äitipuoli ja, että kolmelletoista serkulleni hän oli se ”oikea” mummo. Silloin lapsuuteni aikaan sillä asialla oli merkitystä ja vaikkei mummo sitä mitenkään osoittanut, niin kyllä se tietoisuus jotain vaikutti kuitenkin.  Sen ajan aikuiset asettivat jonkinlaisen rajan, mitä ei edes osaa selittää. Mutta… Orvokki sanoi minulle erään kerran, että ”kyllä sinä voit sen mummon mummona pitää ilman mitään selityksiä.” Silloin lupasin, että yritän.

Nyt kun 4-vuotias pojanpoikani kyselee minulta, että ”miksi sinä olet niin vanha mummo?”, luulen, ettei ketään enää kiinnosta oliko minun mummoni oikea vai ei.

Orvokin elämä oli viimeisinä vuosina sairaudesta johtuen sellaista hiljaiseloa. Huomaan hänellä kuitenkin olleen hyvin paljon ystäviä, joista jokaisella on oma tarinansa ja muistonsa Viola Orvokista ja Maurista.

Pidetään ystävämme arvossa eikä unohdeta heitä. Tuntemattomatkin ihmiset ovat ystäviämme, kun itse olemme heille ystävällisiä.

Asta Metsomäki

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.