Huominen on lähellä. Sen sijainti ei ole juuri muuttunut aikojen saatossa, vaikka päivät ovatkin pilkkoutuneet yhä pienemmiksi ja pienemmiksi osiksi. Kun illalla käymme nukkumaan, on huomien jotenkuten tiedossa. Herätyskello tai muu piipatin herättää, sitten koiran ulkoilutus, töitä, kampaaja, saunailta… Arjen täyttää arjen hoitaminen ja siitä huolehtiminen, että huomennakin on jääkaapissa ruokaa ja paita silitetty. Jos tarkkoja ollaan, niin huomista ei kuitenkaan ole olemassakaan.
On hyvin todennäköistä, että aurinko nousee huomennakin, mutta ei meille ole annettu siitä mitään takeita. Meillä on vain historia, jonka varaan voimme rakentaa tämän olettamuksemme: aurinko on noussut tähän asti suhteellisen säännöllisesti, joten on todennäköistä, että se nousee huomennakin. Huomiseen uskominen saa meidät selviytymään. Voisi ajatella, että huominen on toivoa siitä, että elämä jatkuu.
1700-luvulla Pälkäneen mantuja mittailleet Pälkäneen papit, Castrén ja Ithalin katsoivat huomisen sijaan pidemmälle, ylihuomiseen – siitäkin huolimatta että isovihan jyristessä paikkakunnan yli usko huomisenkin tulemiseen oli varmasti niin ja näin. Maailmanloppu tässä ennemmin tulee! Siitä huolimatta miehet halusivat uskoa, että huomisen lisäksi jopa ylihuominenkin koittaa vielä.
Papisto näki, että ainoa keino saada sodan runtelemalle Pälkäneelle toivo, on opettaa ihmiset lukemaan. Heillä oli täsmälleen sama näköala kuin nykyisin kehitysavun piirissä. Ihmiset on opetettava lukemaan ja heille on järjestettävä koulutus, jotta he saavat mahdollisuuden pärjätä elämässä. Muuten huomista ei ole.
Olisi ollut täysin ymmärrettävää ja itsestäänselvää, että papisto olisi keskittynyt siihen, mistä pälkäneläiset saisivat huomenna leipää, ehjiä vaatteita ja että kituliaissa viljavarastoissa mylläävät rotat saataisiin nirhattua. Kuitenkin he katsoivat näiden asioiden yli. He tarttuivat kuokkien ja kirveiden sijaan siihen työkaluun, minkä täytyi näyttäytyä täysin houkkamaiselta – kirjaan. Nyt tämä teko kuulostaa hämmentävän radikaalilta.
Mitä lukutaito ja ylihuomiseen katsominen tarkoittaa nyt kolmesataa vuotta myöhemmin? Emmekö ole jo ylihuomisessa ja sen ylikin? Eikö lukutaitoon keskittyminen ole naurettavaa maassa, jossa koululaitos takaa sen, että lapsi kuin lapsi oppii lukutaidon ainakin jollakin tavalla?
Mutta ei se ole. Elämme jo tänään maailmassa, joka on hämmentävä, globaali ja välillä repivän moniääninen. Emme ymmärrä tästä hommasta paljoakaan ja siksi puhumme toistemme päälle tai vaikenemme ja jäämme suosiolla syrjään.
Kun luemme, kartutamme sanavarastoa ja laajennamme maailmankuvaamme, rakennamme ylihuomista, jossa voimme viestittää ajatuksiamme, kokemiamme epäkohtia ja välttää kieltä käyttämällä syrjään jäämisen. Ehkä ylihuomenna me kuuntelemme toista, pyrimme ratkaisemaan vaikeita asioita yhdessä ja hakeudumme keskusteluun.
Vuoropuhelun eli dialogin alkujuuri on lähes koskettava: Logos tarkoittaa kreikaksi sanan merkitystä eli sanan sisältöä tai ajatusta, ja dia puolestaan on kautta tai lävitse kulkemista. Dialogi on siis merkityksen tai ymmärryksen virtausta keskustelijoiden lävitse.
Ja nyt kun etymologioihin päästiin, niin tiesitkös muuten, että huomen liittyy mahdollisesti alkuperänsä vuoksi sanojen huoma ja huomata yhteyteen. Se on minusta hyvä, vaikka vähän viilaisin: On hyvä huomata jo tänään, mitä tarvitsemme ylihuomiseen mukaamme.
Marketta Vaismaa
Kulttuurisuunnittelija
Kommentointi on suljettu.